Joulun aikaa... toivomuksia.

Tänä aamuna siivoilin omaa huonettani ja käsiini osui eräs esine. Tuo pieni huppariksi kutsuttu vaatekappale (joka tosin on huputon) oli puettuna lapsuuteni rakkaimman pehmolelun, Kille-pantterin ylle. Tulin hyvin surulliseksi, sillä mieleni valtasi ikävä. Ikävöin sinua yhä, rakas pieni ystäväni. Ikävä ei katoa koskaan. Nyt kun on joulu, ikävä on vain suurempi.

Muistan viime joulun. Muistan, kuinka sinä makasit huppari päälläsi kuusen alla ja katsoit sen koristeita. Muistan, kuinka toinen kissamme istui kuusen vieressä nyrpeä ilme naamallaan. Mutta sinä rakastit joulua! Sinä rakastit kuusta. Sinä rakastit lahjoja ja niitä kauniita pieniä lasipalloja, joita olin ripotellut kuusen oksille. Minä rakastin sinua. Rakastan yhä.

Ei, ikävä ei katoa. Se ei koskaan poistu mielestäni, se seuraa minua, on kuin ystävä. Se tuo kyyneleet silmääni aina silloin, kun jokin muistuttaa minua sinusta. Liian usein olen vähällä unohtaa sinut, mutta ikävä. Ikävä ei anna minun unohtaa. Onneksi on olemassa kaipuu, onneksi on olemassa halu palata takaisin. Onneksi minä ikävöin. Kun minä ikävöin, en voi unohtaa sinua. Ja sinua minä en tahdo unohtaa. Vaikka kaiken muun unohtaisinkin, sinä olet minulle tärkeä. Ajattelemalla sinua minä jaksan etsiä, jaksan yhä tarpoa tiellä, joka vaikuttaa niin turhalta. Jaksan yhä toivoa.

Minä toivon, että palaisit. En kaipaa mitään muuta niin kovasti, kaikki muut joululahjat tuntuisivat miltepä turhilta, jos vain saisin sinut takaisin.

Se johtuu siitä, että sinun paikkaasi minun sydämessäni ei voi ottaa kukaan. Sinua ei voi korvata. Sinä olet korvaamaton ja juuri siksi niin rakas. Niin tärkeä.

Sillä minä rakastan sinua. Rakastan yhä ja tulen rakastamaan vuodenkin päästä, kenties jopa kymmenen. Jostakin syystä ketään minä en rakasta näin, kuin rakastan sinua. Sinä todella olit paras ystäväni.

Siksi haluankin kirjoittaa, ihan vain varmuuden vuoksi, jos vaikka onkin olemassa enkeli, Jumala tai joulupukki, joka kuulee hiljaisen huokaukseni;

minä toivon sinua takaisin. Toivon nyt kun on joulu. Nyt kun on toiveiden aika.

Mitään muuta minä en toivo nyt jouluna, kuin sinua takaisin. Minä en ole ehjä niin kauan, kuin sinä olet poissa.

Lukijat huom!

Tervehdys vaan kaikille taas!

Olen tarkkaillut tuota meikäläisen hyvin suppeaa kävijätilastoa, eikä tässä muuten mitään, mutta mietityttää, että kuinka moni tänne on oikeasti eksynyt lukemaan jotakin, vai onko sivu osunut silmään vaan jonkun randomin google-haun kautta niin, että sen on avannut ja sulkenut?

Eli jos nyt lueskelet tätä, niin ilmoitappa itsestäsi ihan vain kommentoimalla yhden sanan verran. Pelkkä hep, luen tms. riittää.

Eikä tälläkään sinänsä sen suurempaa merkitystä ole, sillä itse kirjoittelen tätä blogia lähinnä itseäni varten. Jos joku tästä kiinnostuu, niin mukavaa ja suuri plussa, mutta kirjoitan, vaikkei kukaan kiinnostuisikaan ;D

Hyvä vs. paha ihminen

Pohdin paljon, mitä mielestäni tarkoittaa hyvä tai paha ihminen. Mietin tarkalleen, millaisena heidät näen. Mikä tekee ihmisestä hyvän? Entä pahan? Tietenkin voidaan argumentoida, että kuka sitten määrittelee sen, mitä hyvä ja toisaalta taas paha ovat. En kuitenkaan halua sen kummemmin puuttua kyseiseen ongelmaan tässä blogitekstissäni, vaan hahmottelen määritelmän siten, että jokainen päättää siitä itse. Toki tähän voidaan antaa muitakin määritteitä (kuten, että onko ihmisellä oikeus määritellä nämä käsitteet omin nokkinensa). En kuitenkaan aijo puuttua siihen, eikä siinä ole tämän tekstin pointti.

Hyvä ja paha eivät ole minulle helppoja, eikä yksiselitteisiä käsitteitä. Niistä on vaikea tehdä selkoa ja niitä on vaikea rajata. On niin monenlaista erilaista hyvää ja niin monenlaista erilaista pahaa. Ne ankkuroituvat yhteen, vyöttävät köyttä toistensa ympärille. Ja toisaalta, kuten kaikista käsitteistä yleensä, niistäkin katoaisi niiden merkitys, ellei niillä olisi toisiaan. Vastapareja. Hyvä tarvitsee pahaa, jotta on olemassa hyvää ja paha tarvitsee hyvää, jotta on olemassa pahaa. Muuten kaikki asiat olisivat pahuutensa (ja toisaalta taas hyvyytensä) suhteen neutraaleja.

Toisaalta, kun puhutaan ihmisistä tai mistään elävästä ylipäätään, en usko, että kukaan voi olla läpeensä hyvä tai läpeensä paha. Jokaisessa meistä on näkökulmani mukaan monta puolta. Emme me ole yhdessä kerroksessa, yhdellä tavalla olemassa. Meissä piilee kaikenlaista, sikinsokin, siellä ja täällä. Toisaalta olemme ystävällisiä, toisaalta itsekkäitä. Toisaalta olemme kohteliaita, toisaalta emme osaa ottaa muita ollenkaan huomioon. Toisaalta olemme pahoillamme, toisaalta emme osaa sanoa anteeksi. Jopa omatuntomme, tuo jännä seikka, jonka avulla usein määritellään hyvä ja paha, voi olla saastunut ja kykenemätön ymmärtämään tuota hiuksenhienoa eroa.

Voimme myös pyrkiä hyvään, mutta aiheuttaa teoillamme vahingossa jotakin pahaa. Tai toisinpäin. Ja tässä asiassa tulemmekin etiikan kysymysten äärille entistä vahvemmin. Miten meidän pitäisi tulkita ihmisten hyvyyttä (tai pahuutta)? Tekojenko vai tarkoitusten pohjalta? Kenties seurausten? Tai sitten yhteenlasketun hyvyyden ja pahuuden määrän? Ja kuitenkaan, kun asiaa tarpeeksi pitkälle miettii, mikään näistä ei tunnu järkevältä yksin. Jokaisesssa on omat hyvät ja huonot puolensa.

Minulle hyvä ihminen on ihanne. Se on kokoelma siitä kaikesta elämänviisaudesta (tai toisaalta tyhmyydestä), jonka olen haalinut kasaan. Hyvän ihmisen käsite kehittyy ja muuttuu sitä mukaan, kun oma ajatteluni monimutkaistuu. Samalla käy yhä haastavammaksi määritellä, millainen on hyvä ja millainen paha ihminen. Nelivuotiaana olisin osannut vastata kysymykseen, nyt en. Silloin, kun olin lapsi, minun olisi ollut helppo luetella muutamia hyvän ihmisen ominaisuuksia, ikään kuin kiteyttää hänet; ahkeruus, kiltteys, ystävällisyys, huomaavaisuus. Nykyään nuo sanatkin ovat saaneet monimutkaisemman muodon. Ahkerin ei välttämättä olekaan se, joka tappaa itsensä työllään. Kiltein ei ehkä olekaan se, joka jakaa aina omasta karkkipussistaan kaikille. Ystävällisin ei ehkä olekaan se, joka muistaa aina kadulla vastaantullessaan moikata. Huomaavaisin ei ehkä olekaan se, joka päästää muut aina edellään ovista. Iän myötä kaikki monimutkaistuu.

Silti minulla on jonkinlainen käsitys siitä, millainen hyvä ihminen on. En osaa aukoa käsitystäni sanoiksi - sanat ovat liian  monimutkaisia. Jokainen sana tarvitsisi kokonaisen kirjan luvun mittaisen selityksen, jotta se tulisi oikeinymmärretyksi - ja sekään ei välttämättä riittäisi. Tärkeintä on, että minulla on jonkinlainen käsitys hyvyydestä itselläni - oli se sitten muiden silmissä kuinka sumea hyvänsä. Käsitykseeni kuuluu ajatus siitä, että se rakentuu sitä mukaan, kun minun elämäni kulkee eteenpäin. Se ei suinkaan ole nyt ja tässä, se on myös tulevaisuudessa ja menneessä.

Minua ärsyttää se, että ihmiset ovat hyvin kärkkäitä kritisoimaan minua siitä, että yritän elää niin kuin opetan. Minä puhun hyvästä ja pahasta ja pyrin oikeasti, omasta ja vapaasta tahdostani siihen hyvään. Pyrin kulkemaan kohti sitä, minkä näen tavoiteltavan arvoisena. Jos sanon, että asetan itseni mieluummin paineen alle, jotta voin auttaa jotakuta toista, monet katsovat, että toimin typerästi. Monet katsovat, että minun tulisi kulkea valtavirran mukana ja ajatella, kuten valtavirta. Valtavirralla on jonkinmoinen käsitys siitä, mitä hyvyys ja pahuus ovat. Valtavirta tietää, että hyvyys on jotakin, mitä itsekäs ihminen ei voi saavuttaa. Siksi monet eivät halua edes yrittää.

Minun elämäni rakentuu sen ympärille, että yritän. Yritän, vaikka välillä tuntuu, että liian monet ovat lakanneet yrittämästä. Haluan toimia siten, kuten haluaisin muiden toimivan itseni kohdalla. En halua olla itsekäs. Haluan kuitenkin myös arvostaa itseäni.

Miksi ihmisten on vaikea sulattaa sitä? Ei, ei minusta koskaan tule täydellistä. Ei täydellinen hyvyys ole mahdollista. Mutta ihmsiet kyllä pystyisivät enempään, kuin antavat itsestään irti. Me voimme jokainen omalla tahollamme saada enemmän hvyää aikaiseksi, kuin kuvittelemme. Mutta vain, jos yritämme. Minulle ei olekaan tärkeintä saavuttaa hyvää, minulle on tärkeintä tavoitella sitä. Minulle on tärkeintä juuri yrittäminen, ei koskaan saavuttaminen. Siten minä ajattelen. Ja jos ehkä, kenties, joku päivä jotain saavutankin, voin olla onnellinen. Saavuttaminen on onnistunut vain, koska minä yritin.

Saman totuudenhan voi yleistää käsittämään vaikka mitä. Opiskelijan on miltei mahdotonta onnistua opinnoissaan, ellei hän yritä. Tämä ei ehkä vaikuta hänen hyvyyteensä ihmisenä, mutta kylläkin hänen tietotaitoonsa. Tämän monet ikäkumppanini ovat hyväksyneet ja käsittäneet. He yrittävät tässä. Miksi he eivät voisi yrittää toisaallakin, aivan toisenlaisissa asioissa? Voiko itsekästä käytöstä perustella sillä, että hyvyys ei ole saavutettavissa, miksi siis yrittää? Ihminen on luonnostaan itsekäs, miksi niin ei pitäisi olla?

Olen häkeltynyt joidenkin asioiden kohdalla. Kyllä minä ymmärrän, mutta jossakin syvällä sisimmässäni huomaan, että ymmärtäminen ja hyväksyminen irtautuvat toisistaan. Minä en hyväksy.

Kirkosta meidän kaikkien kirkko

Keskustelu kirkon suhtautumisesta homoseksuaalisuuteen käy kuumana. Tulossa on seurakuntavaalit ja meikäläisenkin postiluukusta on kolahtanut alas kirje, jossa on kaupunkimme vähäinen ehdokaslista. Sopivan äänestettävän löytäminen on kuin etsisi suosta nakkimakkaraa - melkeinpä mahdotonta. Kenet minä valitsisin, kenellä on samat arvot kuin minulla? Homoseksuaalisuus puhuttaa monessa mielessä ja ehdokkaita on A:sta Ö:hön. Toiset ovat sitä mieltä, että homot sietäisi suistaa samantein helvetin kuiluun, toiset ovat sitä mieltä, että homoseksuaalisuus on hyväksyttävä asia ja kirkonkin sietää panostaa siihen, miten kohtelee erilaisella tavalla seksuaalisesti suuntautuneita. Mutta vaikka homoseksuaalisuuteen liittyvät kommentit natsaisivatkin, löytyy ehdokkaiden mielipiteistä vielä paljon muutakin puitavaa. Oli miten oli, tämän tekstin aihe ei suinkaan rajoitu tuleviin seurakuntavaaleihin ja paikkakuntamme surkean valikoiman kommentoimiseen. Enkä halua myöskään kuulla ainoatakaan ehdotusta siitä, että jos ei kerran ehdokkaat kelpaa, niin mene itse ehdolle. Kyllä, ehkä joskus tulevaisuudessa, mutta sen aika ei ole vielä nyt.

Minun mielestäni kirkon tulee olle meidän kaikkien ihmisten kirkko. Se kuuluu meistä jokaiselle, joka haluaa siihen kuulua - kuulupa se niillekin, jotka haluavat vain joskus vierailla katsomassa. Evankelisluterilaisen kirkon asema valtionkirkkona on minusta tässä keskustelussa olennainen. Jos kirkko haluaa pysyä virallisena valtion kirkkona, sen pitää osata hieman mukautua valtioonsa. Suomi on maa, jossa rasismi ja syrjintä ovat lailla kiellettyjä. Niin "korkeassa" ammatissa, kuin kirkon virkamiehinä toimivalta henkilöltä voisi olettaa Suomen lakien noudattamista. Ketään ei tule syrjiä sukupuolen, ihonvärin, kotimaan tai seksuaalisen suuntautumisen, eikä ylipäätään minkään muunkaan syyn takia - varsinkaan kirkossa. Kirkko on kansan turvapaikka ja esimerkiksi pappi on sen auttaja - se, jolla menee elämässä huonommin ja se, joka haluaa tukeutua kirkkoon tulee olla tervetullut, riippumatta henkilön muista mielipiteistä.

Monet uskovaiset ovat jo pitkään unohtaneet, että kaiken takana on Jumala. Yksi yhteinen Jumala. Jumala, jonka kaikkivaltiudesta kirkon piirissä tuskin esitetään kyseenalaistavaa mielipidettä. Meillä ei ole oikeutta tuomita. Meillä ei ole oikeutta sanoa toiselle ihmiselle, miten hänen tulee elää ja miten ei. Jos joku elää elämänsä väärin, hän asettuu Raamatun mukaan Jumalan eteen ja Jumala on hänet tuomitseva. Ihmisellä ei ole siihen oikeutta. Ymmärrän kyllä tuomitsemisen, jos siihen on välttämätöntä tarvetta. Esimerkiksi murhasta on tuomittava. Viattomia ei saa vahingoittaa ei henkisesti, eikä fyysisesti. Sen sijaan sellaiset asiat, kuten seksuaalinen suuntautuminen, jotka eivät vahingoita ketään, ovat puhtaasti ihmisen omia valintoja. Olemalla homoseksuaali ihminen ei ainakaan tietoisesti satuta toista ihmistä. Tällöin en näe, että toisella ihmisellä olisi oikeutta tuomita hänen tekoaan (mikäli homoseksuaalisuutta voimme edes teoksi tuomita). Me emme voi nähdä Herran, kaikkivaltiaan pääkoppaan (ja tämän voimme ottaa vertauskuvallisesti, koska kukapa meistä osaa sanoa, onko Jumalalla päätä, vai ei). Meidän on luotettava, että Hän ilmaisee kyllä tahtonsa sitten, kun on sen aika. Hänen tahtoaan meidän tulee noudatta, ei omaamme. Vaikka kuinka vihaisimme homoja, Jeesus on kuitenkin opettanut meitä rakastamaan. Jopa vihamiehiämme. Ei hän opettanut meitä tuomitsemaan. Ei Jeesus häätänyt ihmisiä luotaan. Hän otti heidät vastaan. Hän kuoli sinun ja minun puolesta. Hän toimii sovittelijana meidän kaikkien puolesta. Jos hän olisi vihannut meitä tai halunnut meidät heti tuomita, hän olisi tehnyt toisen valinnan. Hän antoi meille mahdollisuuden. Ei oikeutta, vaan vapauden. Vapauden elää elämämme niin kuin haluamme, vapauden tulla hänen luokseen tai jäädä itse pois. Ei oikeutta tehdä tätä päätöstä kenenkään puolesta.

Kirkko on monessa suhteessa nykyään hyvin vääristynyt, niin ovat myös uskovaiset. Tämä pistää minut miettimään, haluanko kuulua kumpaankaan yhteiskunnan luokkaan. Kirkkoon kuuluu sekä uskovaisia, että niitä, joita ei voi uskovaisiksi luokitella. Uskovaisiin kuuluu sekä kirkossa olevia, että siitä eronneita. En usko, että nykypäivän kirkko on sellainen, jonka Jeesus olisi halunnut luoda. En usko, että nykypäivän uskovaiset ymmärtävät, millä perusteilla uskovat ja mitä.

Viha homoseksuaalisuutta kohtaan (kristinuskon näkökulmasta) kumpuaa Vanhasta Testamentista, vanhasta liitosta kauan, kauan sitten. Uusi Testamentti eroaa opetuksillaan paljon vanhasta. Se on uusi liitto ihmisten ja Jumalan välillä. Ikuinen elämä ei ole enää rituaaleja, uhreja ja lakien noudattamista. Se on rakkautta ja uskoa. Sille, joka tekee meitä kohtaan väärin, ei enää tulekaan tehdä samoin. Hänelle tulee kääntää toinenkin poski, jotta hän voi runnoa senkin murskaksi. Jeesus muutti meidän suhteemme Jumalaan, teki siitä aivan erilaisen. Hän toi mukanaan uudet säännöt, uuden uskonnon. Ei meillä enää ole oikeutta tappaa miestä, joka harrastaa seksiä toisen miehen kanssa.

On myös muistettava, ettei Raamattu ole taivaasta pudonnut. Yritäppä kirjoittaa teksti, johon omat mielipiteesi ja näkemyksesi, skeemasi ja tietosi eivät vaikuta pätkääkään. Raamattu on ihmisten kirjoittama kirja, eikä kukaan tietääkseni ole muuta väittänyt - ainakaan evl-kirkossa. Jo evankeliumien nimet (Matteus, Markus, Luukas ja Johannes) kielivät jotakin kirjoittajistaan.

Virheiden tekeminen on inhimillistä. On inhimillistä sekoittaa totuus ja omat mielikuvansa. On inhimillistä, ettei kukaan pysty kirjoittamaan tekstiä, jossa oma minuus ei ollenkaan hohda läpi. On inhimillistä, että Raamatusta löytyy todennäköisesti paljon sellaista, mitä Jumala ei itse allekirjoittaisi omaksi laikseen.

Niin. Perusajatus tuossa opuksessa on kaiketi kaikkein tärkeintä. Ja se perusajatus ainakin Uudessa Testamentissa, väänsit sen miten päin hyvänsä, on rakkaus. Ei tuomitseminen.

Älköömme siis ihmiset tuomitse, vaan annetaan niiden hoitaa se homma, jotka oikeasti sen osaavat ja tietävät, mitä tekevät. Jumalaa tulee kunnioittaa myös sillä, ettemme ruve itse Häntä leikkimään. Kenenkään on tuskin tarve esiintyä Jumalana. Me emme voi tietää Hänen täsmällistä tahtoaan, joten tyytykäämme autuaaseen tietämättömyyteen. On rakas taakka pyrkiä tietämään kaikessa oikea ja väärä, jos se on mahdotonta. Miksi siis yrittää jos siihen ei ole tarvetta?

Kirkkoa on ymmärrettävä myös historiallisena laitoksena. Se on ollut olemassa kauan ja tietyt asiat ovat perinteitä. Avioliitto on minusta yksi niistä. Avioliitto on hyvin perinteinen asia ja kirkon vihkimässä muodossa se on kuulunut nimenomaan miehelle ja naiselle, heidän välilleen. En ehkä lähtisi näin vahvaa, vanhaa perinnettä muuttamaan. Rinnalle haluaisin kuitenkin omanlaisen ratkaisun homopareille.

Tärkeintä minusta olisi, että kirkosta tulisi meidän kaikkien kirkko. Pitäisi löytää ratkaisuja, jotka tyydyttäisivät mahdollisimman monia. Kirkon pitäisi olla avoin, yhtenäinen laitos, jonne kaikki voisivat tulla ja jonka silmissä kaikki ihmiset kuuluisivat samaan kastiin. Sen tulisi olla meidän kirkko, ei rajoittua kuulumaan vaan sille osalle, jonka mielipiteitä se säntillisesti noudattaa.

I’m loving angels instead

On niitä päiviä, kun todellisuus tuntuu jotenkin mahdottomalta, tavoittamattomalta. Haaveet ovat ruosteessa, tuntuu, ettei niitä kykene millään pitämään realistisena. Tulevaisuus pelottaa. Pelottaa, että joku sanoo jonkin pienen sanan tai osoittaa jollakin pienellä eleellä asioiden olevan toisin, kuin toivoisin, ja silloin unelmani romuttuvat, kuolevat. Sitä hetkeä pelkään tällä hetkellä eniten.

On helppo miettiä kauniin laulun kaunista lausetta. Joskus on helpompi rakastaa enkeleitä; kuolleita haaveita, kuolleita persoonia. Kuolleet eivät (ainakaan minulle) tule sanomaan, että se mitä teet tai se, miten tunnet, on väärin. Kuolleita saa rakastaa rauhassa. Kukaan ei tule tuhoamaan unelmaa. Oli unelma sitten suoraan rakkaudesta, perheestä, ystävästä... tai kuten minulle toisinaan, isoäidistä. Valitettavasti toinen heistä kun ei vain tunnu samalta, kuin mummo. Alkoholi voi pilata niin paljon kaunistakin.

Tänään, nyt illalla, vaivun ajatukseeni siitä, mitä olen menettänyt. Ystäväni, mummoni, tuhat ja sata haavetta. Ensirakkautenikin, tosin siitä olen yksin onnellinen. Jotenkin on helpompi rakastaa mummoa ja ystävääni tuolla taivaassa, kuin tätä maailmaa. Vaikken nyt sano, etten rakastaisi tämän maailman persoonia, ehei, Sinikettu, Pörriäinen ja Murmeli - te olette minulle tosi tärkeitä ja rakkaita. Enkeleiden suhteen on vain helpompi rakastaa. Ei tarvitse pelätä tekevänsä väärin, sillä kukaan ei ole sitä kertomassa.

Onneton kanaemo tuhansien ajatusten maailmassa

Minuun voidaan viitata kanaemona, joka pitää huolta läheisistään. Sellainen olenkin, eräänlainen tukipilari, johon on sallittua ihan luvan kanssa nojata silloin, kun tuntuu pahalta tai jokin syö sisältä. Pidän itseäni vahvana, sieluni on vahva. En taivu pikkutuulessa enkä kaadu myrskyssä. Silti sisälläni myllää toisinaan. Enkä ole täydellinen.

Jokainen äiti varmasti miettii joskus, osaako toimia oikein, onko hyvä äiti. Minua ei voi äidiksi sanoa, mutta olen kyllä emo, joka on haalinut siipiensä alle paljon poikasia. Jotkut poikaset eivät edes tiedä olevansa siellä, mutta silti ne ovat, silti siipi pyrkii suojaamaan niitä maailman tuulilta, jotta niillä olisi hyvä olla. Uudet ystäväni tuskin tietävät, kuinka paljon minulle merkitsevät ja millaisen aseman olen jo mielessäni ottanut. Miten haluan sulkea heidät syliini ja pitää heidät siellä turvassa.

Tämäkään kanaemo ei kuitenkaan ole virheetön. Minulle ei ole luoja suonut silmiä, jolla näkisin kaiken. Varsinkin sellaisten ihmisten kohdalla, joiden ajatuksia en tunne tai en ymmärrä, minun on vaikea tietää, mitä pinnan alla tapahtuu. Siksi minun on vaikea olla paikalla silloin, kun minua tarvitaan.

Toinen asia on tietenkin myös se, osaanko olla paikalla oikealla tavalla. Osaanko olla sellainen, kuin minun tarvittaisiin olevan. Osaanko suojella oikeilta asioilta, tukea oikeissa asioissa? Osaanko puhua oikein, osaanko muotoilla suojaukseni oikeanlaiseksi? Osaanko olla hyvä äiti, joka ei paapomisellaan pilaa lapsiaan, ei estä heitä käymästä vastoinkäymisiään läpi, mutta joka tukee ja auttaa?

Emon rooli on vaikea, ei suinkaan helppo. Se on minulle luonnollinen ja luonteva, mutta ei kuitenkaan automaattinen ja yksiselitteinen. Minä rakastan rooliani, mutta on hetkiä, jolloin siitä on osattava luopua. On hetkiä, jolloin on osattava olla pelkästään ystävä. Ihan aito, oikea ystävä. On hetkiä, joiden ei ole tarkoituskaan kuulua äidille. Ystävänhetkiä. Silloin olisi riisuttava kanan asu ja pukeuduttava itsekseen.

Mutta entä, kun kananasu ei lähdekään yltä? Entä, kun se onkin todellinen nahkani? Entä, jos se onkin todellinen luonteeni?

Kanaemo kamppailee samojen kysymysten kanssa, kuin äitikin. Miten olla hyvä äiti, miten pitää lapsistaan huolta. Milloin lapset eivät kaipaa äitiä, vaan ystävää? Milloin lapset eivät kaipaa kumpaakaan - milloin pitäisi vain antaa olla? Miten antaa lapsille ne oikeat neuvot, joiden avulla pärjätä tässä maailmassa?

Miksi äidin pitää kuitenkin sitten aina nähdä läpi...

Sinikettuselleni huomio: mikäli yhtään arvaat/tiedät/tajuat mistä kirjoittelen, en halua kuulla ainoatakaan arvausta henkilöiden nimistä (minulle tai muille) + tämä aihe ei kaipaa ainoatakaan teoriaa yhdessä jomman kumman yhteisen ystävämme kanssa. Pyydän sinua ymmärtämään olla ystävä ja jättää tämä asia tasan ja ainoastaan ja vain yleisen keskustelun tasolle toistaiseksi. Pleace.

Nyt kysytte, mikä lienee tämänkertaisen otsikon takana ja kiinnostutte myös kommentista Siniketulle. Kommentti on täysin inside, enkä aijo sitä kommentoida kenellekään, paitsi ehkä hänelle kahdenkeskeisesti. Piste.

Haluan aluksi selittää hieman sielunmaailmaani ja ajatusteni toimintaa. Se on minulle hyvin tärkeää tämän asian suhteen. Yleinen tapani käsitellä minulle vaikeita asioita on se, että ne lähtevät liikenteeseen alitajunnassa. Tiedostan ne kyllä tavallaan, mutta en vielä sano itselleni, että tällainen asia, tunne tms. on olemassa. Annan sen kehittyä, annan sille aikaa, annan itselleni aikaa. Haluan leikkiä sillä, mitä tunnen ja mietin. Niin kauan, kuin se ei ole tavallaan itselle totta, sitä voi pyöritellä ja muokkailla ja sen kustannuksella voi mielensisäisesti pilailla. Kun olen kirjoittanut asian, sanonut sen tai vain ajatuksissani selkeästi todennut itselleni, että asia on näin, en voi enää piilottaa sitä itseltäni. Silloin se on aitoa ja raakaa totuutta minulle.

Tänään erehdyin innoissani keskustelemaan äidin kanssa ihan vain small talkina elämästäni nykyään, erinäisistä ihmisistä ja erinäisistä muista jutuista. Ja juuri siitä ihmisestäkin vielä, jonka suhdetta minuun tai minun suhdetta siihen tai minun mielipiteitä siihen olen osannut arvata äidin aavistelleen jo kauan. Shit! Ojasta allikkoon. Miksi sen aina pitää sanoa arvauksensa ääneen? Se ei kerta kaikkiaan osaa tukkia suutansa silloin, kun pitäisi. Fyysinen reaktioni äidin sanoihin paljasti kaiken ja myönsi tietoisen minäni puolesta asian olemassaolon. Pang! Niin se paukahti ilmoille ja siinä se nyt on. Nyt minä en ainakaan voi olla ajattelematta sitä ja pitämättä sitä totena. En voi enää leikkiä sillä, en vitsailla, enkä peitellä itseäni.


Pahinta tietenkin on se, etten ollut vielä valmis tähän. Eikä äiti sitä tajunnut, tietenkään. Ei se tajua tällaisia asioita, se ei osaa tulkita ihmisiä. Ehkä se johtuu siitä, että se on vähän irtautunut muista ihmisistä, elämä on sille vain työtä ja kaikki kaveritkin työtä ja työn välillä toimivia juttuja. Ainakin melkein.

Olisihan se mukavaa, jos saisi omilta tunteiltaan rauhan. Nyt minun pieni maailmani on levähtänyt käsiin ja se pitäisi saada kurottua kasaan. Pitäisi osata nipistellä paloja pois sen reunoilta ja kääriä kulmat takaisin nyytin keskelle. Että jokin pieni, merkityksetön ja auttamattoman idioottimainen juttu voi merkitä huonolle valehtelijalle paljon! Ja että pitää olla huono valehtelemaan. En sitten osaa piilottaa mitään, jos suoraan kysytään. Onneksi suurin osa ihmisistä ei esitä kysymyksiään suoraan. Tässä sinulle, Sinikettu, yksi syy olla puhumatta tästä vielä mitään kirjaimellisesti ja sanallisesti päin naamaa tai puhelimessa. Jos sun on ihan pakko, laita tekstaria, silloin saan mahdollisuuteni valehdella tai kiertää asian parhaimmaksi katsomallani tavalla.

Jännää, että tuntuu, että olisin onnistunut hankkimaan pikkiriikkisen kuilun myös itseni ja ystävieni välille. Useimmiten minulla ei kerta kaikkiaan ole mitään, mitä en heille kertoisi. Nyt asioita on jo kokonaiset 2 kappaletta. Tämän jälkimmäisen he arvaisivat helposti, toivon kuitenkin, että he säästävät minut arvailulta ja antavat aikaa. Nyt ei todellakaan olisi minulle sopiva hetki pelata pullonpyöritystä - pelihän perustuu luottamukseen ja juuri nyt en sitten kyllä luotettavia vastauksia kykenisi antamaan.

Niin, ja mitä pörriäiseen tulee (ulkopuolinen yleisöni rakastaa näitä koodinimiä, eikö?). Ehdottomasti kiellän kaiken puheen tästä hänelle. Pörriäinen ei tiettävästi lue blogiani (ja haluan pitää asian toistaiseksi näin) + hänen alien-telepaattinen yhteytensä ei ole vielä toiminut. Pyydän vain aikaa.

Haluan höpöttää tästä omiani blogiini monestakin syystä. Yksi on se, että nyt, kun tästä on tullut totta, haluan, että tämä pysyy totena. En halua antaa itselleni mahdollisuutta deletoida asiaa ja siirtää sitä takaisin alitajunnan ja tietoisen tajunnan välille. Toisaalta kun on hyvin tärkeää, että prosessoin näitäkin asioita ihan pääkopassanikin, täydellä tietoisuudella.

Toisaalta haluan antaa itselleni luvan tutkailla tätä asiaa ja itseäni tämän asian suhteen. Haluan antaa tälle asialle luvan kehittyä. Haluan antaa sille tilaa muotoutua ja niin pois päin.

Ja jotta jättäisin kaikki porsaanreikäsi pois, kettuystäväni, ei puhettakaan tästä myöskään äidilleni. Ehei. Ei. ja vielä kerran EI. En nyt usko, että hän pomppasi ensimmäiseksi mieleesi, mutta ihan näin tulevien ideoiden varalta.

Itse asiassa, jos todella haluat tietää, soita. Ehkäpä, lopulta ja kuitenkin, voin puhua tästä sinulle. Ja se on suuri, iso ehkä. Jos osoitat olevasi luotettava murmelin ja pörriäisen suhteen. Heidän kanssaan en tästä vielä halua puhua. Syistä tähänkin voidaan tietty puhua... ja toivottavasti nyt ymmärrät sen.

Kaikille muille jotka tätä mahdollisesti lukevat: ottakaa pääpointtina se, että selitän omituisia aivoituksiani.

Ja vielä ketulle: Niin, teema jota lupasin käsitellä, lapset, saa nyt vielä jäädä hetkeksi. Olen liian hermostunut miettiäkseni sitä juuri nyt.

Jalkapallo on kaunis laji - vai onko?

Niin, siis mitä häh, kysyt minulta? Ei Al ikinä kirjoita mistään tällaisesta, eihän hän edes ole sellainen ihminen, joka pitää jalkapallosta. Ha, minä naurahdan. Yllätyksellisyyttäkö, vai? Jalkapallosta ja jääkiekosta kuulemma puhutaan usein YO-äikässä, joten minä ajattelin harjoitella näin ennakkoon... tai sitten vain tarkastella tätä monille rakasta lajia omasta näkökulmasta.

Jalkapallo on kaunis laji

Miehen otsassa sykkivä suoni välittää verta sydämen nopean sykkeen avulla kohteeseensa. Se näkyy sinipunertavana ihon läpi ja on pullistunut pintaan. Lyhyen karvoituksen peittämillä kasvoilla helmeilee satoja pieniä hikipisaroita, joista jokaisesta heijastuu ympäröivä areena, sen nurmi ja tuhatpäinen katsomo. Otsa on muutamalla kurtulla keskittymisen merkkinä. Silmien mustuainen vuoroin pienenee, vuoroin suurenee kun mies aistii ympäristöään, katsoo kauas nähdäkseen sopivan pelaajan, jolle syöttää tai seuraa läheltä viilettävien vastajoukkoeen pelaajien liikkeitä.

Niin, onhan tuo mies komea. Hänen lihaksensa jännittyvät vuorotellen hänen juostessaan tuhatta ja sataa eriväristen pelipaitojen kirjossa. Jalat polkevat maata ja kädet huitovat ilmaa. Loppujen lopuksi kasvoilla värähtää ilme, joka kertoo, että mies on tehnyt päätöksen. Tuo ilme on niin pieni, ettei sitä oikeastaan edes huomaa. Se on vain pakonomainen liike, ei tietoinen, eikä hallittu. Hetkeä myöhemmin mies potkaisee pallon kuolettavalla voimalla kohti vastustajan maalia.

Tuo mustavalkoinen, kuran ja nurmen värittämä kappale halkoo ilmaa korkealla päiden yläpuolella. Se pyörii ilmassa tasaista rataa, johon potkun fysiikka on sen saatellut. Kuusikulmaiset, geometriset kuviot pallon pinnalla katsovat vuoroin kohti taivasta, vuoroin maata. Ne näkevät jännittyneiden pelaajien rykelmän alapuolellaan, joista osa koittaa estää palloa saavuttamasta määränpäätään, osa estää estäjiä estämästä pallon kulkua.

Pallo ohittaa maalivahdin kuin hidastetussa elokuvassa. Maalivahdin hyppy kohti nopeasti etenevää kappaletta on miltei epätoivoinen. Hänen suustansa lentää sylki, hänen kätensä kurottautuvat ääriasentoon. Hän koettelee miehen fysiikan rajoja. Hetkeä myöhemmin pallo kolahtaa maaliverkkoon ja maalivahti makaa rähmällään maassa, kiroten.

Sillä hetkellä, kun pallo päätyy perille määränpäähänsä, tuhatpäinen katsomo suorastaan sekoaa. Siellä huudetaan, siellä puhalletaan kaikenlaisia pillejä, siellä heilutaan, siellä kiljutaan. Pienen, jalkapallohulluudesta kärsivän lapsen poskelle vierähtää kyynel - hänen kannustamansa joukkoe on 6-0 häviötilanteessa. Toisaalla vanha, lihava ja hyvin ruma ukko heiluu joukkoeen kotimaan lippu kasvoilleen maalattuna niin roimasti, että kaataa naapurinsa. Vierekkäin istuvat kannattajat ryhtyvät tappelemaan keskenään. Toinen oli sitä mieltä, että maali oli sääntöjen vastainen ja lyö vastustajajoukkoetta kannattavaa urpoa täysillä kasvoille. Tappelu yltyy veriseksi, nenät vuotavat, silmät kellastuvat ja kasa hius- ja viiksikarvoja makaa maassa unohdettuina.

Kyllä sen pitää olla kerta kaikkiaan mahdottoman kaunista, mikä saa näin monen ihmisen lumoihinsa, eikö? Jokin viehätys tässä suuressa urheilussa on.

Myönnettäköön, että joskus ammoisina aikoina tuli nappulaliigan jalkapallokoulu käytyä ja joukkoeessa hetki pelailtua. Ja jalkapallon takia on matkustettu Ahvenanmaalle asti. Niinpä. On se pirun kiehtova urheilulaji.

Ajatuksia terveydestä...

Terveys on aina ajankohtainen, aina yhtä puhuttava aihe. Sitä tulee ulos joka tuutista ja samalla, että terveys on jokaiselle hyvin henkilökohtainen asia, siitä tehdään koko ajan myös yhteisöllisempää. Jotkut asiat, jotka kenties entisajan maailmassa olivat tabuja, vyöryvät nyt päällemme televisiosta ja radiosta. Netti nyt on aina ollut sellainen paha pirulainen, josta löytää melkein mitä tahansa, kun vähän viitsii hakea...

Monille terveys on itseisarvo, monille jopa elämän pääpointti. Terveyttä yritetään edistää monilla eri tavoilla. Perusterveyden lisäksi aivan oma saransa on lääketiede, joka pyrkii säännöstelemään ja ruohimaan ihmisistä niin terveitä, kuin vain on mahdollista. Olemme menneet jo jalostuksen puolelle, sillä jos sikiössä näyttää olevan jotakin vialla, saatetaan se päätyä abortoimaan ilman, että sille on annettu mahdollisuutta osoittaa olevansa elinkelpoinen tai kelvoton. Ja toisaalta tällaiseenkin asiaan on monta eri katsantokantaa. Voidaanhan miettiä, että mikä nykyajan "seulonnassa" eroaa niin kovasti menneistä ajoista, silloin "epäkelvot" yksilöt eivät lunastaneet elinoikeuttaan luonnon takia, nyt me vain teemme homman luonnon puolesta, kun se ei enää niin paljon kosketa meidän elämäämme.

Kuitenkin on kysyttävä, ollaanko meistä ihmisistä luomassa jonkinlaista superlajia, pyrimmekö liiaksikin karsimaan kaikki huonot geenit pois? Jos emme vielä, niin onko maailma menossa sitä kohti.

Minua mietityttää usein kaiken maailman hedelmöityshoidot, joista ehkä jotkut vielä käsitän ja kykenen ymmärtämään, sekä hyväksymään. Äärimmäisyyksiin en kuitenkaan esimerkiksi omalla kohdallani menisi, jos joskus tulevaisuudessa lapsen haluaisin. Jos kaksi ihmisyksilöä eivät luonnollisesti ole kykeneväisiä hankkimaan lasta keskenään, onko kannattavaa, että he ryhtyvät tähän ns. kaikin keinoin? Minkälaiset ongelmat siirrämme tällä tavalla tuleville sukupolville, vai siirrämmekö? Onko mahdollista, että omat lapsemme ovat perineet meiltä jotakin geneettistä, joka aiheuttaa saman ongelman heille? Onko kenties täysin väärin, että edes mietimme tällaista asiaa? Pitäisikö meidän ajatella niin pitkälle?

Melkein kaikella terveyteen liittyvällä on kääntöpuolensa. Jos korostetaan liiaksi sitä, että lihavuus on pahasta ja kaikkien lihavien pitäisi saavuttaa äkisti normaalipaino, jotta he eivät rasittaisi terveydenhuoltoamme ja vaarantaisi henkeään, luommeko lihaville ihmisille liian suuren paineen? Onko ihmisellä oikeus tuntea olonsa hyväksi ilman, että hän on kaikin puolin täydellinen ja täysin terve (siis: ihannepainoinen, ei sairauksia ja hyvässä kunnossa jne.)? Karu totuus on kuitenkin se, että aina, kun jotakin tällaista asiaa ylikorostetaan, asianomaisille ihmisille saattaa seurata syyllisyydentunnetta ja ahdistusta.

Niin, ja kun terveyttä kerran tulee ulos joka puolelta, niin onko terveyden merkitys hyvään elämään lopulta kuitenkaan kaikkein tärkein? Tai edes toiseksi tai kolmanneksi tärkein? Voiko päällepäin hyvin sairas ihminen olla samaan aikaan onnellisempi, kuin se, jonka kroppa pelittää täydellisesti? Voimmeko vetää linjan mielenterveydestä fyysiseen terveyteen ja toisinpäin?

Minulle terveys on menettänyt itseisarvon merkityksen, enkä pidä sitä enää siinä valokeilassa, jossa se on minulle esitetty. Jos vanhempani huomauttavat siitä, että olen viimeaikoina hieman lihonnut, kuittaan tämän yleensä toteamalla, että niin olenkin (olen normaalipainoinen, mutta kuten jotkut jotka ovat varhaisia blogitekstejäni lukeneet tietävät, on minulla ollut jalkaongelmia, joiden takia olen päässyt hyvin vähäisesti liikkumaan, jonka takia taas olen saanut pari lisäkiloa). Ei ole maailman tärkein asia, onko minua kaksi kiloa enemmän vai vähemmän. Eipä tuo ole kymmenestäkään kilosta kiinni. Minun painoni elää sen mukaan, miten itse elän. Tällä hetkellä elän siten, kuten pystyn.

Nilkkani ovat kirjaimellisesti tuusan nuuskana ja kun tuossa viime talvella ja keväällä olin miltei puolisen vuotta pyörätuolissa, löysin uuden näkökulman elämääni. Eikä se suinkaan ollut terveys. Se, että on niin kipeä, ettei voi peittoaan yöllä jaloillaan nostaa ilman, että kipu nostattaa kyyneleet silmiin, ei tehnyt minusta yhtään sen onnellisempaa tai vähemmän onnellisempaa ihmistä, kuin olin aikaisemmin ollut. Itseasiassa se, että tajusin, että voi olla onnellinen vaikka sängynpohjalla, sai minut huomaamaan, että itseasiassa asiat ovat melko hyvin. Minä olen vahva ihminen, selviän mistä tahansa. Minä kykenen löytämään onnen muualta.

Kaipa joitakin asiota voi nähdä vasta, kun on menettänyt jotakin. Kun menettää terveyden, jota on pitänyt itsestäänselvyytenä, huomaa, että vaikkei terveys enää olekaan itsestäänselvyys, voi silti olla onnellinen.

Se, mitä onni kullekin merkitsee. Se on aivan toinen asia.

Uusi ulkoasu...

Ankeaa ja tylsänharmaata. Tänään ei kuitenkaan ole ankea, eikä harmaa päivä. Olen jo pitkään ollut sisimmässäni jostain kumman syystä hyvin iloinen, en lainkaan harmaa. Miksi siis tylsistyttää jokainen tylsällä harmaalla, kun blogspotissa kykenee räätälöimään ulkoasustaan vaikkapa... iloisen kirkkaanvihreän?

Jotenkin tänään on sellainen olo, että vaikka talvi onkin vasta tuloillaan, minä elän keväässä. Olen perhonen, lentelen ja liitelen. Haaveilen.

Auts. Kirjoitinko minä kaiken tuon? Kaipa minä sitten kirjoitin... Mikäköhän minuunkin on iskenyt. Taitaapi olla tämä yleinen onnistumisen tunne, kun koeviikko meni niin hyvin, etten ollut uskaltanut edes toivoa :D

Hiljaisuuden hetkinä

Hiljaa istuudun, sammutan valot, sammutan tapahtumat. Jätän ulkopuolelleni kaiken sen, mitä tapahtuu siellä, ulkopuolelle. Sulkeudun hiljaisuuteen, sulkeudun ajatuksiini. Annan erilaisen tunteen vallata minut, tunteen, jolle usein asetan rajat, jonka usein kahlitsen. Tunteen, nimeltä surumielisyys. Se ei ole surua, eikä suremista. Se on eräänlaista haikeutta, kauneutta. Pohdintaa. Minä rakastan tätä tunnetta. Minä pelkään sitä. Se ei ole ystäväni, sen avulla en tule iloiseksi. Se saattaa kuljettaa minut kahdellekin erilaiselle tielle. Joko muserrun painavien ajatuksieni takaa ja vajoan. Silloin minusta tulee surullinen. Tai sitten saavutan sillä jotakin, palan itseäni.

Tänään haluan olla yksin. Tänään en halua kuulla kenenkään ääntä. Tänään haluan sulkeutua itseeni. Ei siksi, että mitään olisi tapahtunut. Ei siksi, etten välittäisi muista. Vähiten siksi, että välittäisin eniten itsestäni. Ei, tänään haluan vain ajatella. Haluan saada itselleni aikaa ajatella sellaisia asioita, joita pyrin muuten niin usein olla ajattelematta. Kauniita ajatuksia, kauniita, mutta hirvittävän surullisia. Ja noiden ajatusten kanssa, sillä hetkellä, kun ajattelen, minä haluan olla yksin. Niiden herättämät tunteet, ne ovat täysin minun tunteitani. En halua jakaa sitä tunnetilaa suoraan, johon vaivun. En halua kenenkään kuulevan sitä sillä hetkellä, kun koen sen. Haluan sen olevan hetken hyvin yksityistä, hyvin syvällistä ja hyvin minua. Minuutta. Sellaista, joka on minun, jonka voin omistaa hetkeksi.

Olen hiljaa ja ummistan silmäni. Annan mieleni vaeltaa kaikkein kauniimpiin hetkiin, mitä olen kokenut muutaman vuoden sisällä. Ensimmäiseksi tulee mieleen mummon hautajaiset. Kuvittelen istuvani yhä siinä, valkoisella penkillä valkoisessa rakennuksessa. Tunnen sen suunnattoman, käsittämättömän surun, joka oli sisässäni. Olin pelännyt sitä hetkeä niin. Olin pelännyt sitä miltei enemmän kuin elämää. Ennen kaikkea olin siirtänyt sitä. En ollut myöntänyt sitä todelliseksi itselleni. En ollut juurikaan itkenyt. Hetki oli kuitenkin yksi elämäni kauneimmista.

Jokin siinä valkoisessa, puisessa arkussa, joka häämötti salin edustalla ja kauniissa laulussa, jota nainen lauloi... Jokin siinä kaikessa oli niin äärettömän kaunista, etten osaa kuvailla sitä. Se oli ehkä yksi surullisimpia hetkiä elämässäni ja vannon, etten ole koskaan itkenyt niin paljon, mutta silti. Silti se oli hetkistä kaunein. Ymmärrän sen vasta nyt. Jos minun pyydettäisiin sanoa jotakin kaunista, sanoisin sen hetken.

Minä rakastin sinua, mummo. Rakastin todella. Rakastin enemmän. On vaikeaa uskoa, että sinä olet poissa. Ja toisaalta en ole varma, uskonko. Siinä hetkessä oli jotakin niin kaunista, etten voi uskoa sinun olevan poissa. Muistan elävästi sinun sairauden kuluttamat kasvosi, rakkaat kasvot. Muistan väsyneen ilmeesi, heikot silmäsi ja meikin kasvoillasi, jonka oli tarkoitus peittää se, mikä oli pysäyttämättömästi tappamassa sinua. Ai että minä rakastan noita kasvoja. Kykenen kuvittelemaan sinut niiden takana, kykenen vielä asettamaan noille kasvoille hymyn. Kykenen kuulemaan sinun äänesi hiljaisuudessa. Kykenen muistamaan tuoksusi. Muistan kotisi, muistan jokaisen huonekalun. Muistan lapsuuteni, muistan onneni.

Nyt, kun olet kuollut, näen sinut eri tavalla. Ennen olit itsestäänselvyys, nyt ymmärrän, että sinunkin elämäsi oli rajallista. Sinä et ollut Jumala, etkä ehkäpä tule olemaankaan. Sinä olit vain mummo. Minun mummoni. Se minun olisi pitänyt ymmärtää ennen. Ymmärtää se, kuinka tärkeä ja rakas olit ja tulit olemaan. Ymmärtää se, miten tärkeä olit minulle juuri sellaisena, kuin olit. Mummona. Ihmisenä.

Kuvani sinusta on kaunis. Se on kaunis, vaikka se on vanha. Olen nähnyt kuvia sinusta nuoruusvuosiltasi, mutta ne eivät ole kuvia sinusta niin kuin minä sinut tunnen. Sinä et ole sellainen. Sinä olet minulle aina oma, vanha mummoni, jota rakastan.

Jotkut sanovat, että kuolema erottaa rakkauden, mutta he ovat väärässä. Ehkä juuri siksi tuo muistamani hautajaishetki on niin kaunis. Kaikki suruni, tukahduttamattomat kyyneleeni, kaiki se, se todistaa, että rakastan sinua yhä. Kuolema ei merkinnyt mitään. Minä rakastin ja rakastan sinua silti. On jotakin, mitä kuoleminenkaan ei voi tappaa, eikä kadottaa. Ruumis voi maatua ja sielu kadota. Rakkaus säilyy. Ja se tekee kaikesta hyvin kaunista. Kuolemastakin. Se on henkilökohtainen voittoni kuolemaan nähden. Se tuntuu vähemmän pelottavalta nyt, kun ymmärrän. Jos kuolemani jälkeen ei jää mitään muuta, olen melko varma, että rakkaus jää. Läheisten ihmisten rakkaus. Siksi en halua kuolla yksin. Sinä, mummo, et kuollut yksin. Sinulle jäi monta, jotka yhä rakastavat sinua. Rakkaus sinuun on ikuinen. Ja tunnen yhä sydämessäni, kuinka paljon sinä rakastit meitä. Ovesi olivat aina avoinna. Sinä välitit.

Kyyneleeni vuotavat vielä. Ei siksi, että olisin surullinen (vaikka tottahan toki minä olen), vaan siksi, että minä rakastan sinua, mummo. Suru yksin ei tee kyyneliä, pitää rakastaa sitä, jota suree.

Toinenkin viimeisten aikojen kauneimmista muistoistani liittyy todennäköisesti kuolemaan ja kyyneliini. Toinen hetki, jolloin olen itkenyt kovasti. Se oli silloin, kun ymmärsin, ettet sinä, Alice, välttämättä enää koskaa palaa luokseni. Silloin itkin ja itken yhä. Itken siksi, että rakastan. Suren ja rakastan. Ehkä elämän kauneus onkin juuri siinä, rakkaudessa. Siinä, että välittää. Aito rakkaus on välittämistä.

Sinä olit niin pieni, sinun elämäsi oli vasta niin nuori. Sitä oli kulunut vasta niin vähän aikaa. Ja nyt on hyvin todennäköistä, että se on ohi. Hyvin todennäköistä, että sinä, rakkaani, olet poissa.

Kaipuukin on kaunista, sillä se on rakkauden välittämä tunne. Kaipaan teitä molempia kovasti, enemmän, kuin osaan sanoa. Osaan sanoa niin vähän, huomaat varmasti.

Kaipaukseen liittyy toiveita. Ajattelen toiveitani hyvin harvoin, sillä ne sattuvat. Tällaiset toiveet viiltävät syvältä ja kovaa. Ne jättävät jälkensä aivan samalla tavalla, kuin rakkaus. Toiveet tulevat syvimmältä, ne ovat jotenkin puhtaita sydämen ääniä. Ne kertovat niin syvällisesti siitä, mitä minä olen. Nämä toiveet eivät varmaankaan koskaan toteudu. Silti ne ovat tärkeitä.

Minä toivon, että voisin kertoa sinulle, kuinka paljon sinua rakastan, mummo. Ehkä tärkein toiveistani. Haluaisin niin kovasti, että sinäkin tietäisit, ettet kuollut yksin. Että sinulla oli merkitystä. Että olit tärkeä. Kuolemaa vastaan en toivo, tai vaikka toivonkin, en usko, että toiveellani on siivet. Kuolemaa vastaan toiveet eivät välttämättä kanna. Uskon, että jokaisella meistä on aika, jolloin poistumme tämän maan päältä. En usko, että se aika on minun käsissäni.

Toivon, että sinä, Alice, löytäisit tiesi kotiin. Oli kotisi sitten taivaassa tai luonani, toivon niin kovasti, ettet jäisi kylmään maailmaan yksin. Tämä maailma ei ole hyvä paikka vaeltaa ilman ystävää. Ilman ketään, ketä rakastaa. Edes kissalle. Minä rakastan sinua niin. Löydäthän vielä joskus kotiisi? Löydäthän vielä joskus paikkasi tässä maailmassa tai siellä, mihin ikinä tämä maailma johtaakin. Tyhjyydessä en halua sinun vaeltavan.

Toiveet. Nekin ovat kauniita.

Keskustelemisen taito...

Keskustelemisen taito... tähän käsitteeseen olen pakostakin törmännyt viimepäivinä omassa arkisessa elämässäni ja tähän tulen törmäämään varmasti useasti jatkossakin. Minä olen keskustelija, puhun paljon, mutta myös kuuntelen. Tässä mielessä ihmiset voidaan jaotella moneen eri luokkaan (jos ihmisiä haluaa alkaa jaottelemaan). Vaikkapa sulkeutuneisiin, kuuntelijoihin, puhujiin ja keskustelijoihin. Ensimmäiset, sulkeutuneet, eivät puhu muille juuri mitään, mutta eivät myöskään oikeasti kuuntele. Toiset, kuuntelijat, eivät juurikaan itse puhu, mutta kuuntelevat kyllä kiinnostuneina, mitä muut puhuvat. Kolmannet, puhujat, tuppaavat puhumaan paljon, mutta eivät kuuntele muita. Keskustelijat sekä kuuntelevat, että puhuvat.

Sulkeutuneet eivät juuri välitä keskustelijoista, kuuntelijoista tai puhujista. Kuuntelijoista ehkä kaikkein vähiten.

Kuuntelijat eivät välitä niinkään sulkeutuneista, mutta puhujista ja keskustelijoista kylläkin.

Puhujat, no, he välittävät lähinnä itsestään ja kuuntelijoista, keskustelijoita he eivät kaipaa.

Keskustelijat tulevat parhaiten toimeen toisten keskustelijoiden kanssa, mutta myös kuuntelijoiden rooli menettelee heidän edessään. Puhujat ovat heistä kaikkein ärsyttävimpiä.

Okei, myönnettäköön, joudun lisäämään jälkeenpäin vielä yhden ryhmän, joka voi olla eristyneenä tai sisältyneenä mihin tahansa ryhmään: ajattelijat.

Ajattelijat toimivat hyvin yhteen minkä tahansa ryhmän kanssa riippuen siitä, kuuluvatko he itse yhteenkään näistä ryhmistä. Ajattelijat kiinnostuvat myös sulkeutuneista ja kuuntelijoista.

Miksi haluan kärvistellä ja luoda tällaisia ryhmiä? Miksi haluan ylikorostaa asioita? Se johtuu siitä, että olen ajattelija ja keskustelija ja olen huomannut, miten ihmiset vaikuttavat minuun.

Viimeaikoina minulla on ollut ongelmia nimenomaan puhujien kanssa. Tulen kyllä toimeen suurimmilta osin kaikenlaisten ihmisten kanssa, enkä missään nimessä ole sanomassa vihaavani tai halveksuvani puhujia, mutta haluan vain tuoda esiin muutaman pointin, jotka olen elämässäni huomannut.

Ihminen, jolla kyllä riittää asiaa silloin, kun hän on itse saanut päättää keskustelun aiheen, mutta joka ei välitä siitä, mitä muut haluavat puhua, on mielestäni jollakin asteella itsekäs ja ärsyttävä seurustelukumppani (ja tämä ei viittaa parisuhteeseen). Eikä tämä tarkoita, että pitäisin ystäväpiirissäni olevia tällaisia ihmisiä yhtään vähemmän arvokkaina, vaan lähinnä yritän selittää, miten minä koen heidän ja muiden tällaisten ihmisten käyttäytymisen tuntuvan itsessäni.

On inhottavaa puhua ihmiselle, jota kiinnostaa vain silloin, kun hänellä on itsellään jotakin asiaa. Henkilökohtaisesti en määrittele puheenaiheitani ja puhekumppaneitani sen mukaan, kuinka kiinnostavista asioista he puhuvat. Olen ottanut kannan, että jos joku haluaa puhua minulle jostakin, se on itsessään jo kiinnostavaa ja arvokasta juuri sen takia, että hän haluaa puhua minulle. Sillä ei ole väliä, pitääkö hän edes itse aihettaan kiinnostava - jos ei, hän todennäköisesti puhuu minulle siksi, että hän haluaa puhua minun kanssani. Silloin minun on annettava arvostusta tälle henkilölle ja hänen sanoilleen juuri siksi, että hän arvostaa minua ilmaisemalla halukkuutensa kommunikoida. Monet asiat, joita jotkut ihmiset minulle puhuvat, eivät suoraan sanottuna kiinnosta minua pätkääkään. Minua kiinnostavat ihmiset ja se, että he haluavat puhua minulle. Jotkut asiat kiinnostavat minua siksi, että joku ihminen pitää niitä niin tärkeinä, että hän haluaa puhua niistä minulle.

Toisen ihmisen kunnioittaminen on minulle tärkeää. En pidä oikeana sanoa toiselle, että ei kiinnosta, ole hiljaa, jos puheenaihe ei miellytä.

En osaa muotoilla tästä kaunista, enkä kevyttä. Asia on vain näin. Pidän sitä epäkunnioituksen osoituksena, jos keskeyttää toisen tai ei kuuntele hänen puheitaan loppuun, koska ei kiinnosta. Kommunikaatiossa ei kuitenkaan aina ole kyse asian kiinnostavuudesta. Sille on muitakin perusteita, jotka ovat vähintään yhtä tärkeitä tai jopa tärkeämpiä.

Jos keskustelun toinen osapuoli väheksyy toisen sanomisia tai toteaa, että ole hiljaa, on tämä mielestäni jollakin asteella törkeää ja henkilökohtaisesti loukkaannun tästä. En voi tunteilleni mitään, enkä voi sille mitään, että tiedän ihmisiä (lähisukulaiseni mukaanlukien), jotka ärsyyntyvät mielipiteestäni tähän. Minulle keskustelu tyhjänpäiväisestä, kontaktin luominen toiseen ihmiseen, on mielenkiintoisempaa ja tärkeämpää kuin hiljaisuus.

On vain vaikea sanoa muille, mitä tästä ajattelee, sillä yleensä tästä aiheesta keskustelemalla saa vastapuolen loukkaantumaan.

Olenkin avoin ehdotuksille, miten avata suunsa ja puhua tästä ilman, että toinen osapuoli saa palkokasvin nenäänsä? Tarkoituksena ei ole syyllistää eikä syyttää, tarkoituksena on parantaa kommunikaatiota ja tehdä keskusteluista miellyttävämpiä ja tasavertaisempia molemmille osapuolille.

Blue Eyed Princess

Joskus tunnen itseni vaeltelijaksi, hölmöksi tavallaan. Sinisilmäiseksi prinsessaksi joka näkee maailmasta vain kuoren. Kuortahan me kaikki katsomme, sitä, miltä maailma päällepäin näyttää. Syvemmälle sukeltaminen on vaikeaa. Se hämmentää ja toisaalta on pelottavaa, mitä pinnan alta löytyykään. Sinisilmäisenä, aavistuksen tyhmänä ja yksinkertaisena, on helppo kulkea. Ihmiset eivät odota sinulta liikaa.

Luulempa, että minunkin kuoreni on sinisilmäinen. Ajattelen kyllä paljon, enemmänkin, kuin paljon, mutta minun on vaikea pukea ajatuksiani aina sanoiksi - varsinkin tilanteissa. On paljon helpompaa piiloutua blondin tukan ja sinisten silmien taakse. Kuoren taakse. Paljon helpompaa antaa itsestään kuva, joka ei täysin, täydellisesti vastaa totuutta.

En sano, ettenkö olisi aito ihminen. En näe mitään ammottavaa kuilua ja suurta erämään pituistusta eroa kuoreni ja minun itseni välillä. Minä se olen, kaiken takanakin. Tämä pieni ihminen, joka yrittää ymmärtää maailmaa. Julkikuoreni, toisinaan hiljaisuus, toisinaan silmitön nauraminen ja asioiden katsominen huumorilla, on osa ominua, aivan kuten osa minua on myös ajatukseni ja kehoni. Mikään ei ole irrallista.

Syvällä ajattelen paljon, vaikka onkin aikoja, kun en oikeastaan ajattele. Yleensä ajattelen kuitenkin enemmän, kuin voisi luulla. En minä oikeastaan syvällä olekaan se turhalle nauraja ja ruoalla leikkijä, olen ajattelija. En niinkään viisas, kuin viisaudenhakuinen. Yritän löytää asioille syitä ja seurauksia. Yritän tuijottaa maailmaa, myös pinnan alta, ajatellen. Ehkä löydänkin joskus jotakin... Ehkä joskus minusta tulee viisas.

Niin, mutta sinisilmäisyyttäni edes viisaus ei poistaisi. Minä olen sinisilmäinen.

Hiljaisuus

Tämä teksti on omistettu sille ihmiselle, jonka oli hankala ymmärtää minua tänään. Ja sinä tiedät kyllä, että se olet sinä, kun osut kohdalle.

Suljen suuni. Kävelen. Hengitän ympäristöni. Saatan sulkea silmäni, saatan jättää huomioimatta kaiken sen, minkä joku yrittää pukea sanoiksi. Sanat ahdistavat minua. Haluan unohtaa sanat hetkeksi, haluan unohtaa sen, että minulla on ääni. Oma ääni. Haluan kohdata ympäröivän todellisuuden toisella tapaa. Kuljen ensin ympäriinsä ja jään tuijottamaan taulua, jossa on jonkinlainen rakennus, joki, joen poikki silta. Kuva hehkuu jollain tapaa vanhaa aikaa. Se tuo mieleeni Mustion.

Hengitän sisääni tuota kuvaa. Suljen silmäni. Yritän muistaa karkeat siveltimenvedot ja maiseman. Yritän kuvitella itseni sinne. Liikun jälleen. En oikeastaan voi sanoa pitäväni taulusta. Haluan pois sen luota. Sen ilmapiiri tuntuu liian synkältä, jotenkin köyhältä ja kurjalta. Haluan ottaa hetken aikaa itselleni, nauttia hetken siitä kaikesta, mitä ympärilläni tapahtuu.

Ystäväni eivät ymmärrä minua, kuinka he voisivatkaan, kun en kertonut, mitä hain takaa hiljaisuudellani. Itseasiassa halusin kuulla heidän äänensä, ihmetyksensä. Halusin hengittää sisään heidän sanojaan. Halusin unohtaa noiden sanojen merkityksen, kuulla heidän erilaisia puheääniään, keskittyä heidän hengitykseensä. Keskittyä siihen, kuinka paljon heistä välitän. Ajatella sitä.

Halusin jakaa sanattoman hetken omalla tavallani. En ollenkaan suunnitellusti, vaan hetken mielijohteesta. Siksi, että se tuntui hyvältä.

Halusin tarttua heidän läsnäoloonsa, siihen, että he ovat tässä ja nyt. He eivät katoa ympäriltäni aivan, kuten niin moni muu asia on kadonnut. Että minä rakastin heitä ja rakastan yhä. Minulle riitti, että he olivat läsnä. En tarvinnut sanoja.

Kuljin hetken huoneessa, pienen hetken, jonka ajan keskityin tilaan. Keskityin siihen, mitä kaikkea ympärilläni on. Miltä naulakon kylmä, rautainen reuna tuntuu. Miten ikkunan takana märkä sää lainehtii. Miten ystäväni istuvat. Heille se oli ehkä tylsää, mutta minulle se oli kaikkea, mitä tarvitsin. He pitivät sitä leikkinä, minulle se oli totta. Minulle se oli hetki, hetki tajuntaa, jonka halusin jakaa heidän kanssaan. Se oli minulle tärkeää. Eikä minua haitannut, etteivät he ymmärtäneet. Sinä, sillä luulen, että luet tämän. Istuin sinun viereesi.

Vaivuin alas, suljin silmäni ja keskityin tuntemaan sinut ja pörriäisen vierelläni (haha, nämä ovat sitten salanimiä, koodikieltä). Keskityin tuntemaan omat sormeni toisiaan vasten. Halusin venyttää selkäni kaarelle ja kurottaa pääni lähelle lattiaa. Se ikään kuin rauhoitti minut ja eristi minut teidän ymmärtämättömyydeltä.

Nousin ylös ja siirsin katseeni sinuun. Ensin vain katsoin silmiäsi. Sinä sanot, silmät eivät ole sielun peili, sillä näit silmissäni oman kuvajaisesi. Minä, minä taas pidän silmiä sielun peilinä. Ei ole tarkoitus katsoa heijastuksia, on tarkoitus katsoa syvemmälle.

Pidän silmistä. Sain hyvän verukkeen katsoa niitä - sinulle se oli kai leikki. Hetken ajan minä katsoin. Toisinaan ollaan tuijotuskilpailua, ja sekin on minulle hyvä tekosyy. Haluan katsoa ihmisten silmiä. Pystyn keskittymään noihin silmiin. Pystyn hukuttamaan itseni niihin. Pystyn sulkemaan kaiken muun. Sinun silmäsi, ystävän silmät. Ne ovat minulle tärkeät silmät. Haluan painaa ne mieleeni. Silloin kun elämässä on pimeä hetki, haluan muistaa teidän silmänne. Ystävien silmät. Silmät ovat kuin liekit, ne kertovat, että olet vielä siinä, sinä et ole poissa. Sinä elät. Sillä silmäsi elävät.

Hetken katseltuani yritin, ja tässä vaiheessa siirsin omatkin ajatukseni leikkiin, viestittää sinulle jotakin. Silmilläni. Ilmeilläni. Yrittäisitkö luoda koodin? Yrittäisitkö ymmärtää hiljaisuuttani?

Niin. Et tietenkään, sillä olit luullut sitä leikiksi. Nyt tiedät, se ei ollut leikki. Se oli keskittymistä siihen, mikä on tärkeintä. Siihen, mitä löytyy sanojen takaa. Sieluun. Sillä siihen minä uskon. En tiedä, uskonko erikseen johonkin Jumalaan tai sellaiseen. Tai kai minä uskon. Mutta pohjimmiltani minä uskon sieluun. Siihen, että noiden silmien takana, hengityksen takana, aistittavan läsnäolon takana on se ystävä, jota niin paljon rakastan.

Sormiukot olivat leikki. Ne olivat tunnelmankevennystä. Ne olivat pakotie siitä olotilasta, johon olin itseni hommannut. Ajatteleminen tekee hyvää ja hiljaisuuskin on hyvästä. On osattava kuitenkin lopettaa ajatteleminen ja jatkaa rooliaan sinä iloisena, elämää kierosti katsovana tyyppinä joka on toinen puoleni. Toinen puoli on syvemmällä, paljon syvemmällä. Ajatukset. Sielu. Mitä minä sisimmältäni olen? Miten minä sisimmässäni näen?

Kuka onkaan sinun ystäväsi?

En ole ikinä miettinyt asiaa kovin syvällisesti, vaikkakin nyt, kun pysähdyn miettimään, se tuntuu itsestäänselvyydeltä. Ja olen voimakkaasti vihainen itselleni, että on yhä tällaisia itsestäänselvyyksiä, joita en ole suostunut ymmärtämään vain, koska en ole suostunut ajattelemaan. Aika ajoin turrutan itseni ajatuksilla ja jätän ne taakseni. Ajattelu ei ole aina minua varten. Toisinaan ajatteleminen on helpompaa unohtaa, on vain helpompi antaa olla.

Nyt en kuitenkaan voi olla ajattelematta, en nyt, kun sinä olet poissa. En tiedä, saanko sinua enää koskaan takaisin, mutta jos saan, lupaan, että yritän enemmän. Yritän ajatella enemmän sinua ja sinun asemaasi. Lupaan unohtaa oman itsekkyyteni, heittää pois suojaavan kilpeni ja asettua sinun eteesi. Niin kauan olet ollut minulle itsestäänselvyys. Nyt silmieni edestä on murrettu side ja pääsen viimein katsomaan peiliin. Itseeni. Voin väittää ja jatkaa väittämistä vaikka kuinka kauan. Voin sumentaa silmäni sen edessä, mikä on totta. Mutta se ei muuttaisi sitä tosiasiaa, ettet sinä ole täällä. Tai tavallaan olet, olethan sinä aina sydämessäni. Mutta palan sinua olen menettänyt, palan, jota on vaikea saada takaisin.

Samalla, kun menetän palan sinua, palan itseäni, saavutan myös jotakin. Ymmärrän. Sinä olit aina olemassa minua varten. Sinä olit aina rinnallani. Toisinaan olit etäisempi, minä en ollut sinulle se kaikkein tärkein ja kaikkein paras - kuitenkin sinä rakastit minua. Ja minä omistin sinut. Siinä tein väärin. Ketään ei saa omistaa. Ei edes ystävää.

Monet nauravat minulle, kun nyt itken, vuodatan kyyneleeni, koska tajuan, mitä olen menettänyt. Tajuan kaiken sen vääryyden, jonka olen aiheuttanut. Kenen sinä nykyään olet? Vai oletko? Onko sinulla kaikki hyvin? Vai olenko saanut sinut kärsimään?

En voi syyttää kaikesta ainoastaan itseäni, mutta voin kyllä leimata otsani ja todeta, että minä se olen, paljon on minunkin syytäni. Minä pidin sinua itsestäänselvyytenä, minä omistin sinut. Ystävää ei saa omistaa.

Tuskin lähdit luotani tahallisesti, huono minä en ole koskaan ollut. En samoin, kuin jotkut ovat huonoja ystävilleen. Lähtösi oli varmasti vahinko, ei tarkoituksellista. Mutta samalla, kun lähtösi vei minulta paljon pois, se oli minulle avain. Nyt minä tiedän, mikä sinä minulle olet ja jos vielä palaat, osaan tehdä elämästä sinullekin asteen verran mieluisampaa. Minä en omista sinua. Sinä olet minun ystäväni. Ystävyyttä ei kukaan omista, eikä ansaitse. Se on lahja toiselta toiselle, se ei ole itsestäänselvyys.

Sinä olet kissa. Ja joku nauraa minulle juuri siksi. Siksi, ettet ole ihminen, et ole samanlainen, kuin muut ystäväni. Silti sinä olet yksi tärkeimmistä, sinun ympärillesi minä olen virittänyt rukoukseni. Rukouksen paremmasta elämästä, rukouksen ymmärryksestä.

Äänetön ystävyys. Ystävyys, joka on eleidemme ja tunteidemme varassa. Se on erilaista. Minulla ei ole valtaa sanoin sanoa, kuinka sinua rakastan. Sanoilla ei ole sinulle merkitystä. Tunnistat juuri ja juuri oman nimesi. Sinulle merkitsee kaikkein eniten se, että minä olen olemassa ja että minä teen elämästäsi hyvän elää. Minä olen palvelijasi, vapaaehtoisesti. En ole orja, eikä kukaan pakota minua työhön. Olet ystäväni ja haluan palvella sinua, aivan, kuin haluan auttaa niitäkin, jotka ovat samaa lajia kanssani.

Sinussa näen kaikkein selvimmin, kuinka palveluksesta seuraa vastapalvelus. Kun olin surullinen, käperryit hellästi syliini ja puskit päälläsi. Sinä sanoit: "Minä rakastan." Sanoit sen ääneti ja hiljaa. Sanoit sen paljon kauniimmin, kuin minä osaan koskaan mitään sanoa. Ehkä siinä on minun vajaavaisuuteni. Kauniit sanat eivät merkitse mitään niin kauan, kun niiden taustalla ei ole eleitä ja oikeita tunteita. Ihmisille voin puhua mitä tahansa, sinulle puheillani ei ole merkitystä.

Rakkaus välillämme on erilaista. Se ei ole sanoja. Se on tunteita. Ja monessa suhteessa se on paljon todellisempaa, kuin ystävyydenrakkaus kahden ihmisen välillä. Siinä ei valehdella. Siinä saa sen, mitä tilaa.

Kunpa saisin sinut takaisin, kunpa saisin olla luonasi. Minä osaisin niin paljon paremmin.

Kun jännittää...

Jokainen meistä tuntee varmasti sen toisinaan hyvin häiritsevän ja ärsyttävän kutkutuksen navan takana, joka ei meinaa kadota sieltä ei sitten millään. Tuntuu, kuin eiliset päivällispihvit tanssisivat tangoa jossakin mahalaukun uumenissa. Sydän hakkaa. Niskaan kohoaa hiki.

Ja onhan olemassa tietenkin se fakta, että siitä jännityksestä on vaikea päästä eroon. Jos oikein kovasti jännittää, tuntuu, kuin sisälle olisi ohjelmoitu sähköinen laite, jota ei saa ulos ei sitten millään. Hetkeksi sen saa ehkä suljettua, tähänhän on reitti se, että ajattelee jotakin muuta, mutta kokonaan se ei tunnut sammuvan ei sitten millään. Tiedättehän ne ärsyttävät lasten lelut, joita saa jostakin mäkkäristä? On / off - nappulaa ei tunnu löytyvän ja kun lapsi on kerran painanut paria nappulaa oikeassa järjestyksessä, lelu vinkuu ja kiljuu aika-ajoin vielä päiviä tai viikkoja, tiedänpä tapauksen, jossa vieläkin pidempään.

Jännitys on vähän samanlaista. Sekin on on / off ilman nappulaa. Joskus sen saa ajettua taka-alalle, joskus se ponnahtaa suoraan pintaan ja kiljuu niin hirveästi, että tuntuisi, että pitää kietoa kaulaliina vatsan ympärille (siihen ylös jo siitäkin syystä, että sisältö pysyy siellä, missä sen on tarkoituskin olla).

Rauhoittumiseen jokaisella on omat metodinsa, mutta yksi metodi, joka harvemmin nähdään toimivaksi, on asian ajatteleminen. Jos ajattelet sitä asiaa, mitä jännität, jännitys vaan kasvaa. Ja sitten sitä jännitetäänkin jo toden teolla. Jännitys kasvaa äkkiä kärpäsestä härkäseksi ja jännitettävän asian mittasuhteet muuttuvat naurettaviksi. Itselleen ei kuitenkaan voi mitään!

Mitä tehdä? Itse yritän usein hengittää rauhallisesti ja toisinaan, vaikkakin se tuntuu enemmän huvittavalta, yritän harjoitella jotain naurettavia mielikuvia. "Sulje silmäsi. Ajattele jokaista kehosi osaa kerrallaan. Tunne, kuinka ne alkavat painaa. Ne muuttuvat yhä painavammiksi. Ajattele jalkaasi... ... ... Ajattele kättäsi... Kuvittele olevasi jossakin aivan muualla." Mutta tämäkään ei tunnu auttavan.

Seuraavaksi yritän keskittyä lukemaan tai tekemään jotakin. Taide on yksi keino. Joskus se auttaakin, varsinkin taide. Joskus jännityksensä saa purettua kuvalliseen muotoon, vaikkapa elefantin kärsäksi keskellä hienoa maalausta. Joskus tästäkään ei ole apua. Joskus tuntuu, ettei jännitystä kykene kahlitsemaan, ei asettamaan sille rajoja.

Auttaisiko jollekulle huutaminen? Ärsyttävän televisio-ohjelman katsominen? Hyvä vitsi? Parhaan kaverin kanssa keskusteleminen?

Niin, jännityksen purkamiseen on usein avaimena toiset tunteet. (Ja minä en nyt kyllä sitten komenna teitä änkeytymään pahimman vihamiehenne eteen kiljumaan, mutta tietenkin... en koe, että minulla olisi vihamiehiä, kenties se toimisi, jos olisi). Jos kuitenkin pystyn kehittämään yhdestä tunteesta kyllin voimakkaan, se ainakin hetkelliseksi jättää allensa muut. Tuntuu, kuin ihmisellä olisi tietty kapasiteetti tunteille. Jos jokin tunne kasvaa ja voimistuu, se työntää osan tunteista syrjään. Jännittäminenkin on tunne.

Ja pointtini oli? Kertokaa minulle, miten te jännitätte ja miten jännityksestä pääsee? (kertoa saa julkaisupäivänä, kuukauden päästä, vuoden päästä... eli jos löysit blogini joskus vuonna nakki ja makkara tulevaisuudessa, niin tervetuloa silti esittämään jokaisesta aiheesta kommentteja)

Tavoitteista ja päämääristä

Kun katson tulevaisuutta, joudun väistämättäkin myöntämään, että olen sokea. Osaan ennakoida, mitä tulee tapahtumaan muutaman viikon tai kenties parin kuukauden sisällä. Osaan kertoa, että jatkan opiskeluitani ja asetan tavoitteita niiden päämäärien saavuttamiseksi, jotka olen itselleni asettanut. En kuitenkaan osaa sanoa, mitä tapahtuu, kun kuluu vuosi tai kaksi. Missä minä olen ja minne olen matkalla.

Onko elämällä päämäärää? - kysyn itseltäni. Onko olemassa selvää suuntaa, johon olen kulkemassa. Onko edessäni selkeä polku, jota matkaan. Vai matkaanko vain muuten vain, kuljen sinne, minne nokkani vie.

Juuri tällä hetkellä päämäärien ja tavoitteiden ajatteleminen pitemmällä aikavälillä tuntuu hyvin. hyvin hankalalta. En tiedä, mitä teen, kun olen lukioni käynyt, en tiedä, minne haen opiskelemaan. Yritän arvioida itseäni realistisesti, miettiä, mihin minusta on. Joudun myöntämään, että vaikka minuun joskus kylvettiin intoa siihen, että minusta on mihin tahansa, olen luopumassa tästä innosta. Me ihmiset olemme erilaisia, meillä on erilainen tapa ajatella ja erilainen kapasiteetti noille ajatuksille. Minä en ole mikään sellainen ruudinkeksijä, joka seuraavaksi lähtisi ydinfyysikoksi. Tällaiset mahdollisuudet ovat minulta suljettuja; kenties pystyisin hallitsemaan kaiken tiedon, jonka ammattia varten tarvitsisin, mutta sen hallitsemiseksi joutuisin luopumaan muusta elämästäni. Liika työ tuottaisi minulle liian suuren stressin ja loppujen lopuksi burn outin. Ja päädyttäisiin siihen, että en minä kuitenkaan pystyisi saavuttamaan päämäärääni.

Mihin minä siis pystyn? Katson itseäni ja tuijotan päivä päivältä enemmän koetuloksiani lukion jaksotodistuksesta. Mihin minusta on, mihin rahkeeni riittävät? Totean, että joo, enpä taida tietää. Numeroni kyllä lupailevat ihan hyvää, mutta oma mieli ei anna periksi. Katson opettajaa. Hän selittää jotakin, joka on aivan tajuntani ulkopuolella. Mietin, pystyisinkö tekemään tulevaisuudessa töitä tällaisen asian tiimoilta. Totean, että ehkä minun on jälleen kerran aika miettiä kaikki uudestaan.

Joskus me kaikki kohtaamme tilanteen, jossa omat halut ja toivomukset on asetettava rajoihin. On mietittävä, mihin oikeasti kykenee. Minä olen siinä tilanteessa.

Koitan asettaa itselleni päämääriä, koitan laittaa itseni tekemään sellaisia asioita, jotka tuntuvat mahdollisilta juuri nyt. Koitan tavoitella tiettyjä arvosanoja ja koitan valmistautua vuoden päästä oleviin kirjoituksiin. Koitan myös pitää järkeni kasassa - on tärkeää olla muutakin elämää, kuin nuo tulevan työuran ja opiskelupaikan päämäärät ja tavoitteet. Elän tasapainossa, tai ainakin uskon, että voin sanoa niin. Silti ei ole helppoa.

Minkälaisia tavoitteita ja päämääriä minun kannattaisi antaa itselleni?

Kysymykset, jotka ovat liian vaikeita vastattavaksi, jäävätkin vastaamatta. Loppujen lopuksi minun on hyväksyttävä, etten ole valmis ja etten ymmärrä. On huojentavaa tajuta, että vaikka etsisin kuinka, ei minulla ole kaikkeen vastausta. Olen ihminen ja saan olla ihminen. Annan itselleni luvan olla se, joka olen ja rentoudun. Miksi huolestuisin tulevasta, kun minulla on tämäkin päivä elettävänäni?

Alan luottaa elämään, joka kuljettaa. Teen parhaani tässä ja nyt, ja nautin. Olen minä. Olen onnellinen. Kaipaanko muuta?

En minä kaipaa kaikkeen vastausta ja vaikka kaipaisinkin, voin olla onnellinen sellaisena: kaipaavana. Ei minun tarvitse olla täysi tullakseni onnelliseksi. Onnellisuuden voi rakentaa pienistäkin asioista.

Miten kohtaamme ihmiset

Huomaan usein päivittäisessä elämässäni, että eri ihmiset kohtaavat toisia ihmisiä eri tavalla. On monta tapaa hoitaa päivittäiset sosiaaliset kanssakäymiset jopa ystävänsä kanssa, tapojen määrä vain kasvaa, kun puhutaan käytännössä katsoen vieraista ihmisistä - kassan myyjistä, linja-auton kuljettajista ja niin edelleen.



Monet ihmiset lähtevät näihin päivittäisiin kohtaamisiin mieli suljettuna. Pakolliset rutiinit toistuvat ja toistuvat... Ihmistä ei katsota ihmisenä vaan asiointikohteena: "minun on nyt hoidettava nämä tietyt asiat tämän ihmisen kanssa. En tee muuta." Toista hädin tuskin katsotaan silmiin. Ei oleteta, että se toinen on ihminen - tai vaikka oletettaisiinkin, ei häntä millään tavalla ihmisenä huomioida.



Tällainen "ihmisten sivuuttaminen" on välttämätöntä. Se kuuluu jokapäiväiseen kanssakäymiseemme. Meidän on väistämättäkin valittava, ketkä ihmiset ovat meille tärkeitä ja tutustumisen arvoisia ja keiden kanssa vain "asioimme". Ihmisiä on liikaa. Emme voi pysähtyä jokaisen kohdalle miettimään, mitä hän mahtaa ajatella ja onko hänellä kaikki hyvin. Meidän on yksinkertaisesti valikoitava.



Se, kuinka paljon valikoimme, onkin sitten aivan toinen asia. Kuuluuko valittujen ihmisten ulkopuolelle kenties myös opettajat tai työtoverit - ne ihmiset, joiden kanssa teemme päivittäisen työmme. Kuuluuko valittujen ihmisten ulkopuollelle se lähikassan neiti, jonka kohtaamme päivittäin - eihän meillä kuitenkaan ole mitään syytä sanoa hänelle päivää tai miettiä, kuka hän oikeastaan on. Kuuluvatko myös ystävämme valikoitujen ihmistemme ulkopuolelle? Kuuluuko valikoituihin ihmisiin ainoastaan minä itse - sillä muillahan ei periaatteessa ole minulle yhtä suurta merkitystä?



Niin... monimutkainen sokkelo ihmisiä ja kartalta pitäisi valita ne muutamat, jotka ansaitsevat syvällisemmän huomiomme. Ajattelemme, ettei meillä kuitenkaan ole aikaa, eikä haluakaan tuntea jotakin elämämme kannalta muka merkityksetöntä ihmistä. Niinpä ohitamme hänet. Joillekin ainoa ihminen, jolla on väliä, on juuri hän itse. Kaverit ovat välttämätön paha, joten heidän kanssaan keskustellaan - tai oikeastaan puhutaan: keskusteluun kuuluu oleellisena osana myös kuunteleminen. Kuunnellessa muodostamme mielikuvia ja painamme toisen sanoja mieleemme. Puhuessa unohdamme kaiken saman tien.



Koulussa opettaja on useille välttämätön paha. Monet eivät ymmärrä, että noiden edessämme saarnaavien kasvojen takana on ihan oikeita ihmisiä - erilaisia, monipuolisia ja moninaisia. Kun käytämme hetken ajastamme päivittäin siihen, että mietimme, mitä muiden ihmisten pään sisällä tapahtuu: mitä he ajattelevat ja mikä on heille tärkeätä, huomaamme, kuinka mielenkiintoisia ihmiset oikeastaan ovatkaan! Jos aina kuljemme suljettuina, emmekä suuntaa huomiotamme itsemme ulkopuolelle, meiltä jää havaitsematta monta tärkeää asiaa. Moni tärkeä ihminen. Moni mielenkiintoinen persoonallisuus.



Me nuoret muodostamme usein portaan meidän ja "aikuisten" välille. Aikuisten maailmaa on vaikea ymmärtää, se on ajatustemme saavuttamattomissa. Opettajat kuuluvat ehkä kaikkein vaikeiten ymmärrettäviin aikuisiin. Heidän ja meidän välillä on kuilu. Sen kuilun nimi on "opettaja ja oppilas". "Opettaja ja oppilas" - on itsestäänselvyys, eikä rajaa ole syytä urkkia saatikka rikkoa. Me olemme oppilaita, opettajat ovat opettajia. Opettajat ovat meille välineitä, joiden avulla ahtaamme pääkoppamme täyteen tietoa - siis ahtaamme, jos jaksamme. Opettajia ei oikeastaan pidetä ihmisinä tai ainakaan heitä ei kohdata tällä tavalla. Kun astut luokkaan, leimaat opettajan otsan näkymättömällä leimalla. Kirjoitat siihen, että hän on opettaja.



Sinulle jää opettajasta mieleen ehkä se, millaiset kasvot hänellä oli, miten hän opetti, kenties hänen sukunimensä, etunimensä tai lyhenteensä. Ei sitä, kuka hän on opetustyönsä takana. Se ei ole tärkeää, eikä sitä siis kannata miettiä.



Vai kannattaako?



Onko mahdollisuus löytää jotakin, josta on kenties hyötyä itselleen? Oppia ymmärtämään ihmisiä? Oppia ymmärtämään itseään?



Se on harvinaisen mielenkiintoinen kysymys.



Ohjeena antaisinkin, että kulje avoinna, älä leimaa ihmisiä: kaupan kassoiksi, opettajiksi ja linja-auton kuljettajiksi. Leimaa heidät ihmisiksi. Erilaisiksi, mielenkiintoisiksi ja huomiosi arvoisiksi ihmisiksi.



Koskaan ei tule aikaa, että kykenisit huomioimaan jokaisen ihmisen - se on mahdotonta. Yritä kuitenkin huomioida mahdollisimman monta! Tutkimusmatka erilaisiin ihmisiin on samalla tutkimusmatka itseensä. Ihmisyyttä, kuten mitään muutakaan, ei voi ymmärtää, ellei opettele asiaa laajemmassa skaalassa. Yhden eläimen tarkasteleminen ei anna meille pätevää tietoa koko lajista saatikka esimerkiksi eläinryhmästä (kuten nisäkkäät). Monia eläimiä tarkastellessa alamme ymmärtää kokonaisuutta.



Ihmisten tarkasteleminen on ehkä vielä tärkeämpää, kuin eläinten. Tämä johtuu siitä, että olemme itse osana sitä kokonaisuutta, jota pyrimme ymmärtämään. Tästä syystä meillä on rajoitteita: me tulkitsemme asiaa omasta lähtökohdastamme. Laajentakaamme kuitenkin sitä lähtökulmaa ja näkövinkkeliä.



Viisautta ei ole lukea sataa ihmissuhdekirjaa tai ihmisiä käsittelevää romaania. Viisautta ei ole myöskään hutkia suurta määrää tietoa päähänsä. Viisautta on oikeasti ymmärtää ja kyetä soveltamaan ymmärtämäänsä tosielämässä, tilanteissa, joihin törmäämme päivittäin.

Ihmiset, haloo!?

On jotenkin huojentavan ihanaa huomata, että mikään ei koskaan muutu. Ihmiset ovat yhtä säälittäviä kuin aina ennenkin. Se tavallinen, perusjärki puuttuu hyvin monelta, eikä toista ihmistä kunnioiteta pätkän vertaan.

Mistä puhun? Puhun siitä (ja ihan oikeasti, kokeilkaa tätä muutaman kerran, niin huomaatte), että aina, kun sattuu kirjautumaan anonyymisti mihin tahansa asialliseksi tarkoitettuun keskusteluun, jolla on mitään tekemistä: a) seksin, b) seksuaalisen suuntautumisen, c) rakkauden tai d) sinkkuuden kanssa, kimppuun hyökkää melko varmasti joku, joka ehdottelee ties mitä. Ei sillä, että näistä ihmisistä pitäisi välittää, mutta ihan oikeasti ihmiset! Onko tässä enää mitään järkeä?

Liikkeellä on paljon tällaisia ilmeisesti jonkinlaisen yliluonnollisen himon kehittäneitä idiootteja, jotka ilmestyvät jopa täysin tavallisiin keskusteluihin etsimään yhden yön seksiseuraa tai seuraa kaikenlaisiin omiin kokeiluihinsa. Varsinkin, jos mistään keskustelussa käy ilmi, että olet bi tai gay, kimpussasi on heti joku ehdottelemassa jotakin. Ja etenkin, mitä bi-ihmisiin tulee, no, ehdotukset ovat sitä luokkaa, että pariskunta kaipaisi halinallea kiihdyttämään petipuuhia. En voi muuta kuin nauraa!

Mutta on tässä vakavammatkin puolensa, kun näissä keskusteluissa ei liiku ainoastaan täysi-ikäisiä ihmisiä. Miettikää ihmiset oikeasti, mitä haluatte esimerkiksi oman lapsenne näkevän (tai mitä haluaisitte, jos teillä ei ole omaa lasta)? Onko tämä todella sellainen internetympäristö, jossa haluatte lastenne kasvavan? Sillä melko varmaa on se, että lähes jokainen muksu tässä maassa tulee törmäämään internettiin ennemmin tai myöhemmin, viimeistään koulussa. Ja silloin myös kiinnostuneisuus herää ja aletaan tutkia. Ja mitä me haluamme, että mahdolliset lapsemme tutkiessaan löytävät? Aikuisten seksijutuista pursuavaa materiaaliako? Häiriintyneitä aikuisia, jotka eivät edes varmista toisen osapuolen ikää, ennen kuin laukovat ehdotuksiaan?

Jotenkin maailma on vain niin hullu.

Niin, ja sitten, kun täysin viattomalla mielellä etsit itsellesi ulkomaalaista e-mail kaveria vaikkapa englantia harjoitellaksesi, mihin törmäätkään? Aiheeseen omistetut yhteisöt ovat nimittäin täynnä afrikkalaisia (kyllä, valitettavasti nämä henkilöt ovat yleensä Afrikasta, eikä minulla ole mitään Afrikkaa vastaan kuitenkaan), jotka etsivät mitä tahansa keinoa päästä länsimaihin "turvaan." Yleensä ehdotukset ovat hurjia, luvataan ikuista rakkautta ja uskollisuutta ja halutaan avioliittoa, vaikka ei olla edes tavattu. Ymmärrän, että joissakin Afrikan maissa olot ovat hyvin kurjat - minulla oli kerran e-mail ystävä, jonka kanssa juttelimme muusta, kuin naimisiinmenosta, ja joka oli kotoisin hyvin köyhältä alueelta ja jonka vanhemmat olivat kuolleet. Kärsimys on käsinkosketeltavaa ja se, että saatoin tuottaa tälle ihmiselle iloa sillä, että kuuntelin häntä ulkopuolisena kaiken kurjuudenkin keskellä (tosin hän sitten kulutti viimeisiä lanttejaan niihin harvoihin netti-istuntoihin, joiden aikana kykeni kirjoittamaan minulle maileja) . Se, että ongelmat siirretään toiseen maahan, ei kuitenkaan ole ratkaisu. Ja se, että minulle, vielä alaikäisenä, tultiin useamman kerran tekemään ties mitä tarjouksia... no, se on jotenkin julmaa ja epäoikeudenmukaista.

Kenellä on vastuu? Kenen pitäisi puuttua tähän kaikkeen?

Hetkonen, se on meillä! Me olemme avain. Me päätämme, mitä nettiin laitamme ja minkälaista materiaalia tuotamme. Me päätämme, miten suojelemme lapsiamme ja niitä ihmisiä, jotka eivät muutenkaan halua kuulla tällaista - nimittäin myös aikuisilla on täysi oikeus sanoa ei. Mutta kun täytyisi saada jokainen idiootti, joka näitä juttuja tekee, ymmärtämään, ettei tämä ole oikein. Me olemme kaikki ihmisiä, meillä on se avain. Mutta kaikki ihmiset kun eivät tunnu ymmärtävän.

Kun joku laulaa sydämeesi...

En ole koskaan ollut mitenkään suuri musiikin ystävä, mutta aina on tullut kuunneltua vähän sitä sun tätä. Kaikki vanhat klassikot Albatrossista, joka lepäämättä liitää jonnekin tangokilpailuiden helmiin on tullut kuultua - lähinnä siksi, että mummo katsoi em. kilpailuita telkkarista ja iskä piti noista vanhoista iskelmistä. Nykyään olen kuitenkin jättänyt albatrossit ja tangot taakseni. Musiikki ei kuulu jokapäiväiseen elämääni, niin kuin se kuuluu useimpien ihmisten elämään. En "kuuntele" varsinaisesti mitään.

On kuitenkin hetkiä, jolloin löytyy sellaisiakin kappaleita, jotka nostavat sydämen taivaaseen ja piirtävät siivet selkään. Elämän vaikeimmilla hetkillä sortuu helposti kuuntelemaan jotain kaunista ja koskettavaa ja vaikkapa kirjaa kirjoittaessa tulee helposti virittäydyttyä tunnelmaan tietynlaisten kappaleiden kanssa. Musiikki yllättää toisinaan, se tulee nurkan takaa ja nappaa sydämen kiinni. Silloin, kun kuuntelen musiikkia, on valikoima yleensä hyvin laaja. Mp3:selta (kyllä vain, jopa minulla on kyseinen laite, itseasiassa x2) löytyy kaikkea Tina Turnerista Elviksen kautta Stellaan ja Nightwishiin. Kappaleita, jotka merkitsevät minulle jotakin. Harvoin kuuntelen yhdeltä yhtyeeltä enempää kuin kahta tai kolmea biisiä. Harvalta yhtyeeltä löytyy enempää kappaleita, joita haluaisin kuunnella. Esimerkiksi rakastan Evanescencen kappaletta "My Immortal," mutta muita kyseisen bändin biisejä en voi sietää korvissani.

Minulle musiikin merkitys on jotakin hyvin kaunista... Silloin, kun varta vasten kuuntelen musiikkia (en nyt siis sano, ettenkö kuulisi musiikkia päivittäin televisiossa, autonradiossa jne.), kuuntelen kappaleita, jotka menevät suoraan sydämeen. Koskettavat ja esittävät omia tunteitani. My Immortal on yksi kaikkein kauneimmista, samaten Shrek-versio Hallelujah-kappaleesta. Niitä tulee kuunneltua silloin, kun on hieman surullinen tai jos kaipaa musiikkia, joka auttaa ajattelemaan. Jippua kuuntelen silloin, kun haluan laulaa - osaan suuren osan Jipun biiseistä ulkoa (ja hän taitaa olla ainut artisti, jonka jokaista kappaletta kykenen kuuntelemaan hymyssä suin ja vieläpä pitämään niistä).

Musiikin kuunteleminen livenä on kuitenkin aivan eri asia, kuin sen nauttiminen nauhalta. En ole juuri koskaan ollut missään keikoilla tai suuremmilla tapahtumilla - ei ole koskaan ollut minun juttuni. Mutta se, mitä olen tehnyt, on, että olin tässä yksi kerta laivalla ja nauliinnuin sellaiseen epämukavaan penkkiin, joita ne pistävät baarinsa täyteen. Täysi-ikäisyydestäni huolimatta alkoholi ei ole tähän mennessä houkutellut minua tipan tippaan, vaan koen koko tuotteen jotenkin vastenmieliseksi. Niinpä edes "juominen" ei saanut minua pysymään paikoillani. Ei, sen teki laivalla soittanut bändi. Laivan oma bändi, ei se haiseva vieraileva ukko Suomesta (jonka nimeä on nyt mainitse), jonka takia lähdin mahdollisimman pian takavasemmalle, kun hän astui lavalle tuottaen suuren pettymyksen edeltävän bändin jälkeen.

Ei, sitä laivan bändiä minä rakastin. En ole koskaan ennen tuntenut, että joku olisi laulanut niin suoraan minun sydämeeni, kun bändin laulaja teki. Koko hänen olemuksensa ja äänensä oli kerta kaikkiaan niin kaunis, etten voinut, kuin istua paikoillani ja katsoa haltioituneena useamman tunnin ajan. Olimme onnistuneet valitsemaan hyvät paikat veljeni kanssa - näimme koko ajan bändin esityksen, vaikka tanssilattia oli täynnä puolihumalaisia pareja. En voinut ymmärtää, miten ihmeessä tuollainen bändi saattoi olla joutunut laivalle? Minähän rakastin heitä! Laivalle ihmiset tulevat yleensä juomaan tai sitten perheen kanssa... Ei siellä ollut kovin arvostavaa yleisöä (kuten tuli todettua, kun muutama humalainen mies alkoi polvistella laulajan jaloissa ja esittää hänelle serenadeja). Olisin halunnut kiskoa koko bändin vaikkapa hartwal-areenalle! Se oli jotakin, mitä jokaisen tulisi päästä kuulemaan!

Olin koko esityksen ajan jonkinlaisessa transsissa, en voinut liikkua. Ja tämä bändihän soitti aivan kaikkea jostakin J. Karjalaisesta Abbaan jne. Kappaleilla ei enää ollut väliä, ainoa asia, mikä merkitsi, oli se, että bändi jatkoi soittamistaan. He soittivat joka ainoan biisin äärimmäisen hyvin, sellaisella taidolla, jota en ollut uskoa todeksi.

Ja minäkö en muka rakastanut musiikkia?

Olen käyttänyt kuluneet viikot sen miettimiseen, tulenko koskaan näkemään tätä bändiä uudestaan. Enkä edes saanut kunnon kuvaa napsaistua, kun yritin vain kerran ja se epäonnistui. Jälkeen päin harmittaa, etten kuvannut melko hyvällä kamerallani pientä videonpätkää, sillä huonon muistini ansiosta en enää edes muista laulajan ääntä - muistan vain ne tunteet, jotka surrasivat pääni sisällä.

Olen tehnyt itselleni lupauksen... Jos se vaan on ikinä mahdollista, minä palaan kuuntelemaan tätä bändiä.

Ensimmäiset tervehdykset, ajatuksia olemisesta ja uskomisesta

Tervehdys vaan kaikille!

Olen jo melko kauan ajatellut aloittavani bloggailemisen ihan vain sen vuoksi, että minulla on usein niin paljon sanottavaa erilaisista asioista, eikä oikeastaan mitään reittiä sanoa sitä kaikkea, minkä haluaisin. Jotenkin ajatukset on aina helpompaa kirjata ylös sanoiksi ja lauseiksi, kokonaisiksi teksteiksi, kuin yrittää puhua ääneen. Älä käsitä minua väärin - tosiasiassa olen hyvin, hyvin suorasukainen persoona, joka yleensä sanoo tismalleen mitä ajattelee, joskus se loukkaa ihmisiä, joskus sillä saavuttaa paljon. On kuitenkin asioita, joita ei tule puhuttua ihan heti avoimesti keskellä katua ja ajatuksia, joita haluaa jakaa isommankin yleisön kanssa, kuin niiden parin kolmen parhaan ystävänsä kesken, jotka kyllä ovat maailman kultaisin asia.

No mutta, en ole tässä kirjoittamassa ainoastaan syitäni bloggailun aloittamiseen, vaan tarkoitus olisi kyhätä kasaan ensimmäinen kunnon kirjoituskin ja päästää teidät (mahdolliset) lukijani tutustumaan mielenmaailmaani ja siihen, mitä minä ajattelen tästä elämästä. Here we come!

Kuka minä olen? Minne minä olen menossa? Synnyin noin kahdeksantoistavuotta sitten tähän maailmaan, paikkaan, joka tulisi olemaan minulle sekä taivas, että helvetti. Pienenä mukulana sitä on hyvin tietämätön kaikesta siitä, mikä odottaa tulevaisuudessa, kunhan vain pääsee avaamaan verhot ja omat silmänsä ja katsomaan tätä maailmaa. Ihan totta, tämä maailma on harvinaisen paska paikka. Mutta toisaalta osaan löytää täältä myös kaiken sen, mikä tekee minut onnelliseksi. Minulla on perhe ja kasa parempia ystäviä, kuin mitä olisin ikinä osannut toivoa. Minulla on lemmikkejä, joita rakastan kovasti ja minulla on elämä. Ei se elämä aina ole ollut helpoin mahdollinen, olen käynyt läpi monia leikkauksia, ensin umpilisäkkeen tulehtuessa ja myöhemmin sitten vielä pienen (et olisi nähnyt sitä silmilläsi), mutta kivuliaan rakennevian vuoksi ja sen jälkeen vielä pari kertaa uudelleen, koska jokin meni tässä leikkauksessa pieleen. Nyt odottelen, joudunko jalkojeni kanssa kolmen kuukauden sairaalatuomiolle vai en, mutta se ei ole tämän jutun pointti - puhun jaloistani varmasti myöhemmin :)

Niin. Maailma. Tämä toisaalta niin ihana paikka, mutta toisaalta helvetti. Ja kuitenkaan en osaa kuvitella paikkaa, jossa olisin mieluummin. Olen vähän on off - uskovainen, enkä koskaan ole ollut uskovainen sanan jyrkimmässä merkityksessä. Minut kastettiin evankelisluterilaiseksi, mutta perheeni ei ole koskaan ollut kovinkaan uskonnollinen. Itse kävin elämäni uskonnollisimmat vaiheet läpi ala-asteen lopuilla ja yläasteiässä. Kai minä nykyäänkin uskon jonkinlaiseen jumalaan, siihen, että tuolla ylhäällä on ehkä joku, joka kuuntelee meitä ja on valmis auttamaan meitä. Lisäksi luulen uskovani "taivaaseen," tai ehkä paremminkin paratiisiin. Kuitenkaan en ole aivan varma, pitäisinkö siitä paikasta enemmän, kuin tästä maapallosta, jossa nyt elän. Hyvyys ja pahuus kun kulkevat hyvin paljon käsikädessä ja sopii miettiä, että jos ei ole pahuutta, osaako sitä hyvyyttä enää arvostaa? Katoaako käsite kokonaan? Ja jos ei olisi vastoinkäymisiä, olisiko elämä enää elämisen arvoista?

Toisaalta pelottaa, että vaihtoehdot on kuoleman jälkeen jaettuna kahtia. Helvetti ja taivas (paratiisi), kuulostaa hyvin ankaralta. Entä jos on kuten minä, sellainen, joka rakastaa kyllä jumalaa ja on hänelle kiitollinen, mutta rakastaa myös tätä maata ja tämän maan menoa. Entä, jos taivas ei olekaan se maailman houkuttelevin paikka, mutta ikuinen kadotus (tai helvetin liekit - tulkinnasta riippuen) kuulostaa kahta kauheammalta. Olenko minä eksynyt lammas?

Sitä myös miettii, mitkä teot ovat loppujen lopulta syntiä ja minkä perusteella meidät ihmiset sitten punnitaan lopun koittaessa. Itse olen biseksuaali - olen aina ollut. Se ei ole koskaan ollut minulle mikään erityinen kysymysmerkki, vaan lähinnä itsestäänselvyys. Onko rakkaus syntiä? Ja minkälainen rakkaus on hyväksyttävää? Saan rakastaa Jumalaa, saan rakastaa vanhempiani ja siskojani ja veljiäni, lisäksi saan rakastaa miestä. Mutta saanko sitten rakastaa naista? Miten rakkauteni naiseen on niin kovin erilainen?

En ole koskaan itseasiassa rakastunut kehenkään sukupuolen vuoksi, en ole kertaakaan töllöttänyt kenenkään ulkoista olemusta. Se, mitä ihmisen sisällä on, todella merkitsee minulle. Olen rakkaudessa jopa hieman sokea, mikä tuli todistettua ensimmäisessä ja ainoassa suhteessani, joka oli tuhota minut sisältäpäin. Se ei ihmistä tuhoa, onko sillä kumppanilla penis vai vagina, vaan se, minkälainen tämä on persoonana. Jälkeenpäin ajatellen olin hullu edellisen suhteeni kanssa, mutta toisaalta olen tuhat kertaa viisaampi seuraavassa. Suhteeni tähän henkilöön osoitti, että sillä ihmisen alapäällä ei todellakaan ole väliä. Se, mitä hänen korviensa välissä on, merkitsee niin paljon enemmän. Se, miten hän ajattelee minusta ja miten meidän ajatuksemme kohtaavat. Jos joku haluaa omistaa minut, omistaa kaiken minun aikani ja jokaisen minun ajatukseni. Se ei ole tervettä ja se kuluttaa minut loppuun.

Katsooko Jumala todella meidän kumppaniemme sukupuolta päättäessään, olemmeko me tehneet jotakin niin "pahaa," että sitä pitää rangaista? Tiedän, että Jeesuksen näkökulmasta katsottuna on sanottu, että usko pelastaa ihmisen. Mutta jotenkin Raamattu tuntuu toisinaan ristiriitaiselta. Raamattu ei, ainakaan minulle, ole kertonut, miten käy ihmisen, joka rakastaa Jumalaa ja uskoo häneen, mutta on tehnyt jotakin, jonka vanha testamentti lukee hirvittäväksi. Ja kuitenkin kyse on rakkaudesta. Minä rakastan Jumalaa. Minä rakastan kumppaniani. Onko siinä niin suuri ero? Paljon ajatuksia, joita on vaikea pukea edes sanoiksi. Minä olen ihminen. Onko se niin väärin? Jumala on kuitenkin luonut minut olennoksi, joka rakastaa.

Nämä asiat uskonnossa ovat mietityttäneet minua jo kauan. Jotenkin koen suurta ristiriitaa siinä, että on olemassa "usko, toivo ja rakkaus, mutta suurin niistä on rakkaus" ja kuitenkin rakkaus, jonka tulisi olla puhdasta ja hyvää, on joissakin tapauksissa niin pahaa ja väärää. Kuinka se on mahdollista?

Eikö ole tärkeämpää kohdata ihmiset ihmisinä, kuin tuijottaa sitä, mikä heillä on kalsareidensa alla? Jos en ajattelisi ihmisiä sieluina, asioina, jotka ovat kuoren alla, rakastuisin enemmänkin siihen sukupuoleen, joka henkilöllä on. En rakastuisi silloin henkilöön itsessään. En sanoisi, että rakastan sinua, vaan sanoisin, että rakastan sitä, mitä sinä olet. Ja siinä on järkyttävän suuri ero.

Mitä on sitten olla hetero, lesbo, homo tai bi (tai jokin muu)? Minusta se on (tai sen ainakin pitäisi olla) sitä, että rakastuu tietynlaisiin persooniin. Useimmiten miesten ja naisten persoonissa, sieluissa on jonkin verran eroa (mutta ei aina). Heteron määrittelisin ihmiseksi, joka rakastuu yleensä sellaiseen persoonaan, jota vastakkainen sukupuoli useimmiten edustaa. Ja nyt puhun rakkaudesta ihmistä kohtaan. Ne, jotka rakastuvat materiaan, eli vaikkapa naisvartaloon, eivät rakasta itsessään naista, vaan tämän vartaloa. Jotenkin vain käsitän asian niin, että ihminen sijaitsee siinä sielussa, vartalo jää taakse kuolemankin jälkeen, mutta ihmisen ajatusmaailma, se, mitä ihminen syvimmillään on, jatkaa eteenpäin.

Bi-naisena minun on melko helppo elää, sillä päätöksiini vaikuttavat muutkin asiat, kuin pelkkä ihmisen persoona. Lesbolla ei ole valinnanvaraa, ellei hän halua tinkiä rakkaudestaan. Naiselle miehen kanssa esimerkiksi perheen perustaminen on sata kertaa helpompaa, kuin naisen (puhun nyt siis perheestä perheenä, jossa on lapsia, enkä kiellä, etteikö kaksi ihmistä voisi muodostaa perheen keskenään). Lesbonaisen on luovuttava ajatuksesta täydelliseen rakkauteen, jos hän haluaa perustaa helposti lapsiperheen. Minun on kai sitten vain yritettävä valita myös sen mukaan, mitä siellä alapäässä on. Rakastun useammin naisiin, sillä samankaltaisuudella on minulle väliä. En ole tavannut miestä, joka ajattelisi yhtään samalla tavalla, kuin minä. Olen kuitenkin rakastunut myös miehiin, joten mahdollisuudet on aina olemassa. Jos nyt kuitenkin mietin asiaa, tämänhetkisten ihastusteni valossa, valitsisin mieluummin sen vaikeamman tien siihen perheeseen.

Olen aina rakastanut lapsia ja tiennyt, että haluan vielä joskus omia pikkuisia. Lapsetkin ovat aina rakastaneet minua :). Mikään ei ole mahdotonta, edes naisen kanssa. Keinot vain ovat hyvin erilaiset. En tiedä, mikä ratkaisu kaikkiin mieltäni hämmentäviin kysymyksiin tulee olemaan, mutta vihdoinkin olen lakannut pelkäämästä ja odotan tulevaisuutta innoissani. Tiedän, että ratkaisu on aina olemassa ja jos sitä ei löydy valmiiksi, niin minä vaikka kehittelen sen itse!

Kaikilla ratkaisuilla on hintansa. Mitä pelkään eniten tällä hetkellä, on se, että menetän tämän perheen, jossa tällä hetkellä elän, kun teen aikanani ratkaisuni. En usko, että tämänhetkinen, rakas ja rakastava perheeni ymmärtää minua ja ajatuksiani, kun ehkä joskus niistä kuulee. Me olemme erilaisia, vaikka olemmekin niin samanlaisia. Jos elän joskus näkyvssä parisuhteessa naisen kanssa... se voi olla liian iso shokki.

Onneksi valinnat eivät ole edessä vielä. Minulla on vielä pari vuotta aikaa elää elämääni rauhassa täällä kotona, ennen kuin lähden maailmalle. Mitä ikinä tapahtuukin näiden kahden vuoden aikana - no, en aijo pudotella valtavia pommeja täällä kotiväen kanssa. Niiden aika on sitten, kun minulla on oma asunto turvanani. Siihen asti elän kuten aina. Toki vastaan rehellisesti, jos joku kysyy, mutten ota stressiä.

Oli suuri helpotus tulla täysi-ikäiseksi. Se tarkoittaa, että minulla on kaikki tarvitsemani eväät, jos joskus joudun lähtemään täältä yllättäen. Muutama vuosi sitten kaikki olisi ollut suuri katastrofimöykky.