tiistai 17. elokuuta 2010

Kun jännittää...

Jokainen meistä tuntee varmasti sen toisinaan hyvin häiritsevän ja ärsyttävän kutkutuksen navan takana, joka ei meinaa kadota sieltä ei sitten millään. Tuntuu, kuin eiliset päivällispihvit tanssisivat tangoa jossakin mahalaukun uumenissa. Sydän hakkaa. Niskaan kohoaa hiki.

Ja onhan olemassa tietenkin se fakta, että siitä jännityksestä on vaikea päästä eroon. Jos oikein kovasti jännittää, tuntuu, kuin sisälle olisi ohjelmoitu sähköinen laite, jota ei saa ulos ei sitten millään. Hetkeksi sen saa ehkä suljettua, tähänhän on reitti se, että ajattelee jotakin muuta, mutta kokonaan se ei tunnut sammuvan ei sitten millään. Tiedättehän ne ärsyttävät lasten lelut, joita saa jostakin mäkkäristä? On / off - nappulaa ei tunnu löytyvän ja kun lapsi on kerran painanut paria nappulaa oikeassa järjestyksessä, lelu vinkuu ja kiljuu aika-ajoin vielä päiviä tai viikkoja, tiedänpä tapauksen, jossa vieläkin pidempään.

Jännitys on vähän samanlaista. Sekin on on / off ilman nappulaa. Joskus sen saa ajettua taka-alalle, joskus se ponnahtaa suoraan pintaan ja kiljuu niin hirveästi, että tuntuisi, että pitää kietoa kaulaliina vatsan ympärille (siihen ylös jo siitäkin syystä, että sisältö pysyy siellä, missä sen on tarkoituskin olla).

Rauhoittumiseen jokaisella on omat metodinsa, mutta yksi metodi, joka harvemmin nähdään toimivaksi, on asian ajatteleminen. Jos ajattelet sitä asiaa, mitä jännität, jännitys vaan kasvaa. Ja sitten sitä jännitetäänkin jo toden teolla. Jännitys kasvaa äkkiä kärpäsestä härkäseksi ja jännitettävän asian mittasuhteet muuttuvat naurettaviksi. Itselleen ei kuitenkaan voi mitään!

Mitä tehdä? Itse yritän usein hengittää rauhallisesti ja toisinaan, vaikkakin se tuntuu enemmän huvittavalta, yritän harjoitella jotain naurettavia mielikuvia. "Sulje silmäsi. Ajattele jokaista kehosi osaa kerrallaan. Tunne, kuinka ne alkavat painaa. Ne muuttuvat yhä painavammiksi. Ajattele jalkaasi... ... ... Ajattele kättäsi... Kuvittele olevasi jossakin aivan muualla." Mutta tämäkään ei tunnu auttavan.

Seuraavaksi yritän keskittyä lukemaan tai tekemään jotakin. Taide on yksi keino. Joskus se auttaakin, varsinkin taide. Joskus jännityksensä saa purettua kuvalliseen muotoon, vaikkapa elefantin kärsäksi keskellä hienoa maalausta. Joskus tästäkään ei ole apua. Joskus tuntuu, ettei jännitystä kykene kahlitsemaan, ei asettamaan sille rajoja.

Auttaisiko jollekulle huutaminen? Ärsyttävän televisio-ohjelman katsominen? Hyvä vitsi? Parhaan kaverin kanssa keskusteleminen?

Niin, jännityksen purkamiseen on usein avaimena toiset tunteet. (Ja minä en nyt kyllä sitten komenna teitä änkeytymään pahimman vihamiehenne eteen kiljumaan, mutta tietenkin... en koe, että minulla olisi vihamiehiä, kenties se toimisi, jos olisi). Jos kuitenkin pystyn kehittämään yhdestä tunteesta kyllin voimakkaan, se ainakin hetkelliseksi jättää allensa muut. Tuntuu, kuin ihmisellä olisi tietty kapasiteetti tunteille. Jos jokin tunne kasvaa ja voimistuu, se työntää osan tunteista syrjään. Jännittäminenkin on tunne.

Ja pointtini oli? Kertokaa minulle, miten te jännitätte ja miten jännityksestä pääsee? (kertoa saa julkaisupäivänä, kuukauden päästä, vuoden päästä... eli jos löysit blogini joskus vuonna nakki ja makkara tulevaisuudessa, niin tervetuloa silti esittämään jokaisesta aiheesta kommentteja)

maanantai 16. elokuuta 2010

Tavoitteista ja päämääristä

Kun katson tulevaisuutta, joudun väistämättäkin myöntämään, että olen sokea. Osaan ennakoida, mitä tulee tapahtumaan muutaman viikon tai kenties parin kuukauden sisällä. Osaan kertoa, että jatkan opiskeluitani ja asetan tavoitteita niiden päämäärien saavuttamiseksi, jotka olen itselleni asettanut. En kuitenkaan osaa sanoa, mitä tapahtuu, kun kuluu vuosi tai kaksi. Missä minä olen ja minne olen matkalla.

Onko elämällä päämäärää? - kysyn itseltäni. Onko olemassa selvää suuntaa, johon olen kulkemassa. Onko edessäni selkeä polku, jota matkaan. Vai matkaanko vain muuten vain, kuljen sinne, minne nokkani vie.

Juuri tällä hetkellä päämäärien ja tavoitteiden ajatteleminen pitemmällä aikavälillä tuntuu hyvin. hyvin hankalalta. En tiedä, mitä teen, kun olen lukioni käynyt, en tiedä, minne haen opiskelemaan. Yritän arvioida itseäni realistisesti, miettiä, mihin minusta on. Joudun myöntämään, että vaikka minuun joskus kylvettiin intoa siihen, että minusta on mihin tahansa, olen luopumassa tästä innosta. Me ihmiset olemme erilaisia, meillä on erilainen tapa ajatella ja erilainen kapasiteetti noille ajatuksille. Minä en ole mikään sellainen ruudinkeksijä, joka seuraavaksi lähtisi ydinfyysikoksi. Tällaiset mahdollisuudet ovat minulta suljettuja; kenties pystyisin hallitsemaan kaiken tiedon, jonka ammattia varten tarvitsisin, mutta sen hallitsemiseksi joutuisin luopumaan muusta elämästäni. Liika työ tuottaisi minulle liian suuren stressin ja loppujen lopuksi burn outin. Ja päädyttäisiin siihen, että en minä kuitenkaan pystyisi saavuttamaan päämäärääni.

Mihin minä siis pystyn? Katson itseäni ja tuijotan päivä päivältä enemmän koetuloksiani lukion jaksotodistuksesta. Mihin minusta on, mihin rahkeeni riittävät? Totean, että joo, enpä taida tietää. Numeroni kyllä lupailevat ihan hyvää, mutta oma mieli ei anna periksi. Katson opettajaa. Hän selittää jotakin, joka on aivan tajuntani ulkopuolella. Mietin, pystyisinkö tekemään tulevaisuudessa töitä tällaisen asian tiimoilta. Totean, että ehkä minun on jälleen kerran aika miettiä kaikki uudestaan.

Joskus me kaikki kohtaamme tilanteen, jossa omat halut ja toivomukset on asetettava rajoihin. On mietittävä, mihin oikeasti kykenee. Minä olen siinä tilanteessa.

Koitan asettaa itselleni päämääriä, koitan laittaa itseni tekemään sellaisia asioita, jotka tuntuvat mahdollisilta juuri nyt. Koitan tavoitella tiettyjä arvosanoja ja koitan valmistautua vuoden päästä oleviin kirjoituksiin. Koitan myös pitää järkeni kasassa - on tärkeää olla muutakin elämää, kuin nuo tulevan työuran ja opiskelupaikan päämäärät ja tavoitteet. Elän tasapainossa, tai ainakin uskon, että voin sanoa niin. Silti ei ole helppoa.

Minkälaisia tavoitteita ja päämääriä minun kannattaisi antaa itselleni?

Kysymykset, jotka ovat liian vaikeita vastattavaksi, jäävätkin vastaamatta. Loppujen lopuksi minun on hyväksyttävä, etten ole valmis ja etten ymmärrä. On huojentavaa tajuta, että vaikka etsisin kuinka, ei minulla ole kaikkeen vastausta. Olen ihminen ja saan olla ihminen. Annan itselleni luvan olla se, joka olen ja rentoudun. Miksi huolestuisin tulevasta, kun minulla on tämäkin päivä elettävänäni?

Alan luottaa elämään, joka kuljettaa. Teen parhaani tässä ja nyt, ja nautin. Olen minä. Olen onnellinen. Kaipaanko muuta?

En minä kaipaa kaikkeen vastausta ja vaikka kaipaisinkin, voin olla onnellinen sellaisena: kaipaavana. Ei minun tarvitse olla täysi tullakseni onnelliseksi. Onnellisuuden voi rakentaa pienistäkin asioista.

Miten kohtaamme ihmiset

Huomaan usein päivittäisessä elämässäni, että eri ihmiset kohtaavat toisia ihmisiä eri tavalla. On monta tapaa hoitaa päivittäiset sosiaaliset kanssakäymiset jopa ystävänsä kanssa, tapojen määrä vain kasvaa, kun puhutaan käytännössä katsoen vieraista ihmisistä - kassan myyjistä, linja-auton kuljettajista ja niin edelleen.



Monet ihmiset lähtevät näihin päivittäisiin kohtaamisiin mieli suljettuna. Pakolliset rutiinit toistuvat ja toistuvat... Ihmistä ei katsota ihmisenä vaan asiointikohteena: "minun on nyt hoidettava nämä tietyt asiat tämän ihmisen kanssa. En tee muuta." Toista hädin tuskin katsotaan silmiin. Ei oleteta, että se toinen on ihminen - tai vaikka oletettaisiinkin, ei häntä millään tavalla ihmisenä huomioida.



Tällainen "ihmisten sivuuttaminen" on välttämätöntä. Se kuuluu jokapäiväiseen kanssakäymiseemme. Meidän on väistämättäkin valittava, ketkä ihmiset ovat meille tärkeitä ja tutustumisen arvoisia ja keiden kanssa vain "asioimme". Ihmisiä on liikaa. Emme voi pysähtyä jokaisen kohdalle miettimään, mitä hän mahtaa ajatella ja onko hänellä kaikki hyvin. Meidän on yksinkertaisesti valikoitava.



Se, kuinka paljon valikoimme, onkin sitten aivan toinen asia. Kuuluuko valittujen ihmisten ulkopuolelle kenties myös opettajat tai työtoverit - ne ihmiset, joiden kanssa teemme päivittäisen työmme. Kuuluuko valittujen ihmisten ulkopuollelle se lähikassan neiti, jonka kohtaamme päivittäin - eihän meillä kuitenkaan ole mitään syytä sanoa hänelle päivää tai miettiä, kuka hän oikeastaan on. Kuuluvatko myös ystävämme valikoitujen ihmistemme ulkopuolelle? Kuuluuko valikoituihin ihmisiin ainoastaan minä itse - sillä muillahan ei periaatteessa ole minulle yhtä suurta merkitystä?



Niin... monimutkainen sokkelo ihmisiä ja kartalta pitäisi valita ne muutamat, jotka ansaitsevat syvällisemmän huomiomme. Ajattelemme, ettei meillä kuitenkaan ole aikaa, eikä haluakaan tuntea jotakin elämämme kannalta muka merkityksetöntä ihmistä. Niinpä ohitamme hänet. Joillekin ainoa ihminen, jolla on väliä, on juuri hän itse. Kaverit ovat välttämätön paha, joten heidän kanssaan keskustellaan - tai oikeastaan puhutaan: keskusteluun kuuluu oleellisena osana myös kuunteleminen. Kuunnellessa muodostamme mielikuvia ja painamme toisen sanoja mieleemme. Puhuessa unohdamme kaiken saman tien.



Koulussa opettaja on useille välttämätön paha. Monet eivät ymmärrä, että noiden edessämme saarnaavien kasvojen takana on ihan oikeita ihmisiä - erilaisia, monipuolisia ja moninaisia. Kun käytämme hetken ajastamme päivittäin siihen, että mietimme, mitä muiden ihmisten pään sisällä tapahtuu: mitä he ajattelevat ja mikä on heille tärkeätä, huomaamme, kuinka mielenkiintoisia ihmiset oikeastaan ovatkaan! Jos aina kuljemme suljettuina, emmekä suuntaa huomiotamme itsemme ulkopuolelle, meiltä jää havaitsematta monta tärkeää asiaa. Moni tärkeä ihminen. Moni mielenkiintoinen persoonallisuus.



Me nuoret muodostamme usein portaan meidän ja "aikuisten" välille. Aikuisten maailmaa on vaikea ymmärtää, se on ajatustemme saavuttamattomissa. Opettajat kuuluvat ehkä kaikkein vaikeiten ymmärrettäviin aikuisiin. Heidän ja meidän välillä on kuilu. Sen kuilun nimi on "opettaja ja oppilas". "Opettaja ja oppilas" - on itsestäänselvyys, eikä rajaa ole syytä urkkia saatikka rikkoa. Me olemme oppilaita, opettajat ovat opettajia. Opettajat ovat meille välineitä, joiden avulla ahtaamme pääkoppamme täyteen tietoa - siis ahtaamme, jos jaksamme. Opettajia ei oikeastaan pidetä ihmisinä tai ainakaan heitä ei kohdata tällä tavalla. Kun astut luokkaan, leimaat opettajan otsan näkymättömällä leimalla. Kirjoitat siihen, että hän on opettaja.



Sinulle jää opettajasta mieleen ehkä se, millaiset kasvot hänellä oli, miten hän opetti, kenties hänen sukunimensä, etunimensä tai lyhenteensä. Ei sitä, kuka hän on opetustyönsä takana. Se ei ole tärkeää, eikä sitä siis kannata miettiä.



Vai kannattaako?



Onko mahdollisuus löytää jotakin, josta on kenties hyötyä itselleen? Oppia ymmärtämään ihmisiä? Oppia ymmärtämään itseään?



Se on harvinaisen mielenkiintoinen kysymys.



Ohjeena antaisinkin, että kulje avoinna, älä leimaa ihmisiä: kaupan kassoiksi, opettajiksi ja linja-auton kuljettajiksi. Leimaa heidät ihmisiksi. Erilaisiksi, mielenkiintoisiksi ja huomiosi arvoisiksi ihmisiksi.



Koskaan ei tule aikaa, että kykenisit huomioimaan jokaisen ihmisen - se on mahdotonta. Yritä kuitenkin huomioida mahdollisimman monta! Tutkimusmatka erilaisiin ihmisiin on samalla tutkimusmatka itseensä. Ihmisyyttä, kuten mitään muutakaan, ei voi ymmärtää, ellei opettele asiaa laajemmassa skaalassa. Yhden eläimen tarkasteleminen ei anna meille pätevää tietoa koko lajista saatikka esimerkiksi eläinryhmästä (kuten nisäkkäät). Monia eläimiä tarkastellessa alamme ymmärtää kokonaisuutta.



Ihmisten tarkasteleminen on ehkä vielä tärkeämpää, kuin eläinten. Tämä johtuu siitä, että olemme itse osana sitä kokonaisuutta, jota pyrimme ymmärtämään. Tästä syystä meillä on rajoitteita: me tulkitsemme asiaa omasta lähtökohdastamme. Laajentakaamme kuitenkin sitä lähtökulmaa ja näkövinkkeliä.



Viisautta ei ole lukea sataa ihmissuhdekirjaa tai ihmisiä käsittelevää romaania. Viisautta ei ole myöskään hutkia suurta määrää tietoa päähänsä. Viisautta on oikeasti ymmärtää ja kyetä soveltamaan ymmärtämäänsä tosielämässä, tilanteissa, joihin törmäämme päivittäin.