tiistai 25. tammikuuta 2011

Pula... Ja hali... Halipula(ko)?

Eipä ole taas vähään aikaan tullut kirjoiteltua ja siihen onkin perusteluna vähemmän ajattelun kausi. Joskus sitä jumittaa kuukauden tai kahdenkin ajan ilman, että syventyy pohtimaan syntyjä syviä - tavallaan vain elää, mikä on minulla ihan hyväkin asia. Mutta sitten on se aika, kun on pakko ajatella ettei pääkoppa nyt ihan homehdu. Ja sekin on hyvin terveellistä, joskin ei saa unohtaa elääkään.

Nyt on sitten uus elämä ja poikaystävä. Miäs oikeestaan :D. Jännää, että silloin joskus taannoin vuonna nakki ja makkara, ajanjaksona jonka muisteleminen ei ole miellyttävää, läheisyys ahdisti mua jossakin määrin, varsinkin sitten jälkeenpäin ja yksinäisinä hetkinä. Nyt on tosi turvallinen, hyvä olo. Asiat tapahtuvat sopivassa rytmissä ja ainakin oma kokemus on, että kykenee sekä kuulemaan, että sanomaan, mikäli haluaa rauhoittua tai jotakin muuta. Kaikinpuolin siis hyvänoloinen suhteenalku.

Eniten vaivaa sellaiset hiljaiset hetket, jolloin haluaisi painautua toisen kainaloon, kietoa käden hänen ympärillensä ja vaan olla ja hengittää pimeää. Iltaisin, yöllä, aamunkoitteessa. Valojen sammuttua. Päivälläkin toisinaan. Sellainen pieni haikeus tai kaipuu, joka on sydämessä. Tavallaan tarve. Minä tarvitsen sinua. Tarvitsen sinua vierelleni. Minä rakastan sinua. Tietenkin tuollaiset hetket ovat osoitus siitä, että todella rakastan, mutta ne myös täyttyvät pelolla. Ei, en minä sitä pelkää, etteikö toinenkin rakastaisi ja haluaisi olla siina, hah, sen minä tiedän. Mutta tiedän myös, että tulevaisuus, lähellä ja kaukana, erottaa ja yhdistää.

Luulen, että toisen mielestä on vielä vähän hankala ajatella vuosien päähän tai edes vuoden päähän. Minun ei. Elämä itsessään on jotenkin täynnä itsestäänselvyyksiä, sellaisia asioita, joita olettaa tapahtuvan. Tietenkin niihin sisältyy sana jos (jos me olemme vielä silloin yhdessä, asumme varmastikin samassa kämpässä)... mutta kuitenkin ajatus on ilmiselvä. Kun minä rakastan sinua näin, mikäli tämä kaikki kaunis välillämme säilyy, meistä tulee lopulta pari. Ja parilla on tietty toimintamalli. Parista tulee perhe (lapseton tai lapsellinen, mutta kaksi yhdessä asuvaa on mielestäni perhe). Entä jos se toinen ei ehkä ajattele samoin? Tai ei sitten vain ajattele tulevaisuutta? Entä jos se ajattelee, että se tekee tätä ja tätä ja tätä, muttei ajattele, miten tämä toinen tässä sisältyy siihen kaikkeen... mahdollisesti?

En tiedä, minkälainen ajattelumalli on oikein. Sekö, että seurusteleva (siis vakavissaan seurusteleva) "pari" omaa yhteisen tulevaisuuden jos vielä silloin on yhdessä (ja tällä tulevaisuudella tarkoitan kotia, perhettä) vaiko se, että serustelevan "parin" molemmat osapuolet suunnittelevat omaa elämäänsä omalla tavallaan ja saattavat sitten ehkä päätyä yhteen perheeksi ja kodiksi, jos sattuvat kulkemaan samaan suuntaan. Onko siis oikein, että ajattelee tulevaisuutta jo nyt yhdessä vai ettäkö ajattelee sitä erillisinä, kunnes se sitten tapahtuu tai on tapahtumatta.

Tiedän, että tämä teksti on harvinaisen sekava, mutta tämä on nyt tällaista ajatuksenjuoksua. Tunteita ja mielentiloja. Käsittelen kuitenkin vielä hetken tätä kaukaisempaa tulevaisuutta ennen kuin puristan kynteni lähitulevaisuuden ympärille.

Sanotaan, että avain kaikkeen on keskusteleminen. Mutta entä, kun pelottaa, että tämä asia ei ehkä ole vielä avoin keskustelulle? En halua ahdistaa sitä toista osapuolta puhumalla joistakin asioista "liian aikaisin". En halua ahdistaa tekemään päätöksiä mistään näin alussa. Enhän minäkään ole päättänyt, vaan lähinnä ajatellessani tulevaa, liitän kumppanini siihen automaattisesti. "Mikäli vielä silloin olemme yhdessä, pyrin opiskelemaan pääkaupunkiseudulla, jotta voin olla hänen lähellään." Jotenkin on itsestäänselvää, että JOS ollaan yhdessä vielä silloin, niin esimerkiksi kaukaiset opiskelupaikat (Helsinki - Rovaniemi tyylillä) eivät katkaise suhdetta. Tietenkin tämä kohta on se, jossa itse mukautuisin (= hakisin Helsinkiin, koska olen hyvin avoin tulevaisuuteni suhteen. Monenlaiset ammatit ja opiskelupaikat kiinnostavat, Helsinkikin kiinnostaa - vaikkei olekaan ehdoton ja sieltä löytyy oikeastaan vähän kaikki, mitä haluaisin opiskella). Tiedän, että toinen suuntaa katseensa Helsinkiin tietyn laitoksen takia ja se on minulle ok ja ihan selvä asia.

Saattaahan tässäkin kohtaa olla, että se toinen pelkää ihan yhtälailla minun ahdistamista. Pelkää kysellä liikaa opiskelemisesta ynnä muusta, pelkää rajaavansa multa tulevaisuuttta ikään kuin pois. Rajaavansa mahdollisuuksia. Äsht. Tämä on hankala ongelma. Tietenkin kaikki ratkeaa aikanaan ja tällainen asia on käsiteltävä kuitenkin jossakin vaiheessa, mutta ei se odottaminen silti ole helppoa, kun pelottaa, että toinen ajattelee jotenkin niin eri tavalla, eikä uskalla kysyä yllä mainituista syistä.

Suurin osa asioista, jopa vaikeista, on sellaisia, joista uskallan jutella. Mutta tämä on jotenkin pelottava.

---------> Zoom! Pomps! Ja hopsan! Nyt siirrytään tällä tavalla typerästi katkaisten tekstin keskeltä siihen lähitulevaisuuteen.

Johon liittyvätkin sitten kirjoitukset. Miäs kirjoittaa nyt sitten muutaman viikon sisällä, minä kun istuksin koulussa ylimääräisen vuoden (jonka aikana hänellä on Suomen suurin larppi - armeija). Haha, onpa mulla ongelma ja ikävä sellainen. Nimittäin sen lukurauhan suominen toiselle ja toisaalta samalla parisuhteen ylläpitäminen. Äsht. Toinen hankaluus. Minä kaipaan siihen viereen, mutta toisaalta tiedän, että se toinen pitäisi jättää rauhaan muutamaksi viikoksi ainakin suurimmilta osin. Ja kohta kun sitä ei näe edes koulussa, kun sen lukuloma alkaa.

Tuntuu kauhealta, ettei sitä näe enää niin usein, ei esim. joka toinen päivä vaan ehkä kerran tai hyvässä tapauksessa kaksi viikossa. Tietenkin tämä on taas suurimmilta osin hänestä kiinni, sillä hänen pitää itse päättää, kuinka paljon lukee ja kuinka sovittaa minut ja muut ihmiset siihen lukuaikatauluunsa. Ei minulla ole hirveästi vaikutusvaltaa ja kyllä minä hyvin ymmärrän miksi. Ja ymmärrän kaiken tärkeyden ja tiedän, että minun pitää tosiaan antaa sille toiselle aikaa. Kirjoitukset on toosi tärkeitä, eikä tyttöystävän ole hyvä niitä pilata. Silti kaikki tuntuu hankalalta. Olen ison ikävän ihmisiä. Ei minun tarvitse 24/7 toista kytätä ja vahtia, ehei, mutta kyllä onnistun ikävän itselleni kehittämään parissa kolmessa päivässä helposti. Päivässäkin se onnistuu.

Ja sitten pitäisi sitä hyvää osata odottaa. Sitä, että ne kirjoitukset on ohi (ja varmasti menneet hyvin! :D) ja taas on enemmän aikaa. Jotenkin vaan pelottaa oma kärsivällisyyden puute ja ikävän määrä. Se, ettei oikein osaa olla ilman sitä toista, kun rakastaa sitä niin paljon. Mutta pitäisi rakastaa ymmärtävästi. Pitäisi rakastaa epäitsekkäästi, mikä on tietenkin pyrkimys, muttei helppoa.

Olen kuin koiranpentu, joka totuttelee ensimmäisiä kertoja isäntänsä työvuoroihin. Piiloudun sänkyyn inisemään tai nakerran jotakin tuskastuneena - ja jo näin etukäteen. Viisi-kuusi viikkoa on niin pitkä aika varsinkin kun ajattelee, että se toinen on koko ajan siellä, miltei käsien ulottuvilla, mutta sitten siitä ei kuitenkaan saa napata kiinni.

Ja sitten on tietenkin se armeija. Siinä on se hyvä puoli, että voin lohduttautua siihen, ettei ole mitään mahdollisuuttakaan ojentaa niitä käpäliään ja napata sitä toista. Siellähän on ja pysyy jonkin aikaa, metsikössä. Silloin on ihan turha edes yrittää, paitsi tietenkin lomilla.

Mutta juuri nyt halipula on maailman hirvein  tunne... Äsht. Rakkaudesta kipeä, niinhän sitä sanotaan. Ja päästänsä sekaisin. Mutta onnellinen.

On se niin ihana se minun kultani. Mutta kyllä tämä omien tunteiden suuruus myös pelottaa - ei sen rakkauden, mutta kaikkien näiden sivuoireiden, kuten ikävän ja kaipuun. Toivottavasti tämä ei johda toimintakyvyttömyyteen tulevina ajanjaksoina.

Ja pakkohan minun on hänellekin suuni avata pian, kunhan vain pääsen jakamaan yhteisen, rauhallisen hetken. Vaan miten, oi miten sen teen?




//KOMMENTTIBOKSI: Tämä ei siis todellakaan missään nimessä ole mikään laatuteksti, saatika järkevää tai julkaisukelpoista. Tämä on puhdasta ajatuksenjuoksua ja tunteilua, ilman sitä modifointia siinä välissä. Älkää nyt tuomitko minua tämän takia, kun tämä kuitenkin tuntui tärkeältä kirjoittaa ja julkaista. Lukekaa vaikkapa jotakin vanhempaa ja selkeämpää päälle, jos tämä pilkkujen ja sanojen sekamelska aiheutti oksennuskohtauksen.//