En ole koskaan ollut mitenkään suuri musiikin ystävä, mutta aina on tullut kuunneltua vähän sitä sun tätä. Kaikki vanhat klassikot Albatrossista, joka lepäämättä liitää jonnekin tangokilpailuiden helmiin on tullut kuultua - lähinnä siksi, että mummo katsoi em. kilpailuita telkkarista ja iskä piti noista vanhoista iskelmistä. Nykyään olen kuitenkin jättänyt albatrossit ja tangot taakseni. Musiikki ei kuulu jokapäiväiseen elämääni, niin kuin se kuuluu useimpien ihmisten elämään. En "kuuntele" varsinaisesti mitään.
On kuitenkin hetkiä, jolloin löytyy sellaisiakin kappaleita, jotka nostavat sydämen taivaaseen ja piirtävät siivet selkään. Elämän vaikeimmilla hetkillä sortuu helposti kuuntelemaan jotain kaunista ja koskettavaa ja vaikkapa kirjaa kirjoittaessa tulee helposti virittäydyttyä tunnelmaan tietynlaisten kappaleiden kanssa. Musiikki yllättää toisinaan, se tulee nurkan takaa ja nappaa sydämen kiinni. Silloin, kun kuuntelen musiikkia, on valikoima yleensä hyvin laaja. Mp3:selta (kyllä vain, jopa minulla on kyseinen laite, itseasiassa x2) löytyy kaikkea Tina Turnerista Elviksen kautta Stellaan ja Nightwishiin. Kappaleita, jotka merkitsevät minulle jotakin. Harvoin kuuntelen yhdeltä yhtyeeltä enempää kuin kahta tai kolmea biisiä. Harvalta yhtyeeltä löytyy enempää kappaleita, joita haluaisin kuunnella. Esimerkiksi rakastan Evanescencen kappaletta "My Immortal," mutta muita kyseisen bändin biisejä en voi sietää korvissani.
Minulle musiikin merkitys on jotakin hyvin kaunista... Silloin, kun varta vasten kuuntelen musiikkia (en nyt siis sano, ettenkö kuulisi musiikkia päivittäin televisiossa, autonradiossa jne.), kuuntelen kappaleita, jotka menevät suoraan sydämeen. Koskettavat ja esittävät omia tunteitani. My Immortal on yksi kaikkein kauneimmista, samaten Shrek-versio Hallelujah-kappaleesta. Niitä tulee kuunneltua silloin, kun on hieman surullinen tai jos kaipaa musiikkia, joka auttaa ajattelemaan. Jippua kuuntelen silloin, kun haluan laulaa - osaan suuren osan Jipun biiseistä ulkoa (ja hän taitaa olla ainut artisti, jonka jokaista kappaletta kykenen kuuntelemaan hymyssä suin ja vieläpä pitämään niistä).
Musiikin kuunteleminen livenä on kuitenkin aivan eri asia, kuin sen nauttiminen nauhalta. En ole juuri koskaan ollut missään keikoilla tai suuremmilla tapahtumilla - ei ole koskaan ollut minun juttuni. Mutta se, mitä olen tehnyt, on, että olin tässä yksi kerta laivalla ja nauliinnuin sellaiseen epämukavaan penkkiin, joita ne pistävät baarinsa täyteen. Täysi-ikäisyydestäni huolimatta alkoholi ei ole tähän mennessä houkutellut minua tipan tippaan, vaan koen koko tuotteen jotenkin vastenmieliseksi. Niinpä edes "juominen" ei saanut minua pysymään paikoillani. Ei, sen teki laivalla soittanut bändi. Laivan oma bändi, ei se haiseva vieraileva ukko Suomesta (jonka nimeä on nyt mainitse), jonka takia lähdin mahdollisimman pian takavasemmalle, kun hän astui lavalle tuottaen suuren pettymyksen edeltävän bändin jälkeen.
Ei, sitä laivan bändiä minä rakastin. En ole koskaan ennen tuntenut, että joku olisi laulanut niin suoraan minun sydämeeni, kun bändin laulaja teki. Koko hänen olemuksensa ja äänensä oli kerta kaikkiaan niin kaunis, etten voinut, kuin istua paikoillani ja katsoa haltioituneena useamman tunnin ajan. Olimme onnistuneet valitsemaan hyvät paikat veljeni kanssa - näimme koko ajan bändin esityksen, vaikka tanssilattia oli täynnä puolihumalaisia pareja. En voinut ymmärtää, miten ihmeessä tuollainen bändi saattoi olla joutunut laivalle? Minähän rakastin heitä! Laivalle ihmiset tulevat yleensä juomaan tai sitten perheen kanssa... Ei siellä ollut kovin arvostavaa yleisöä (kuten tuli todettua, kun muutama humalainen mies alkoi polvistella laulajan jaloissa ja esittää hänelle serenadeja). Olisin halunnut kiskoa koko bändin vaikkapa hartwal-areenalle! Se oli jotakin, mitä jokaisen tulisi päästä kuulemaan!
Olin koko esityksen ajan jonkinlaisessa transsissa, en voinut liikkua. Ja tämä bändihän soitti aivan kaikkea jostakin J. Karjalaisesta Abbaan jne. Kappaleilla ei enää ollut väliä, ainoa asia, mikä merkitsi, oli se, että bändi jatkoi soittamistaan. He soittivat joka ainoan biisin äärimmäisen hyvin, sellaisella taidolla, jota en ollut uskoa todeksi.
Ja minäkö en muka rakastanut musiikkia?
Olen käyttänyt kuluneet viikot sen miettimiseen, tulenko koskaan näkemään tätä bändiä uudestaan. Enkä edes saanut kunnon kuvaa napsaistua, kun yritin vain kerran ja se epäonnistui. Jälkeen päin harmittaa, etten kuvannut melko hyvällä kamerallani pientä videonpätkää, sillä huonon muistini ansiosta en enää edes muista laulajan ääntä - muistan vain ne tunteet, jotka surrasivat pääni sisällä.
Olen tehnyt itselleni lupauksen... Jos se vaan on ikinä mahdollista, minä palaan kuuntelemaan tätä bändiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti