Minuun voidaan viitata kanaemona, joka pitää huolta läheisistään. Sellainen olenkin, eräänlainen tukipilari, johon on sallittua ihan luvan kanssa nojata silloin, kun tuntuu pahalta tai jokin syö sisältä. Pidän itseäni vahvana, sieluni on vahva. En taivu pikkutuulessa enkä kaadu myrskyssä. Silti sisälläni myllää toisinaan. Enkä ole täydellinen.
Jokainen äiti varmasti miettii joskus, osaako toimia oikein, onko hyvä äiti. Minua ei voi äidiksi sanoa, mutta olen kyllä emo, joka on haalinut siipiensä alle paljon poikasia. Jotkut poikaset eivät edes tiedä olevansa siellä, mutta silti ne ovat, silti siipi pyrkii suojaamaan niitä maailman tuulilta, jotta niillä olisi hyvä olla. Uudet ystäväni tuskin tietävät, kuinka paljon minulle merkitsevät ja millaisen aseman olen jo mielessäni ottanut. Miten haluan sulkea heidät syliini ja pitää heidät siellä turvassa.
Tämäkään kanaemo ei kuitenkaan ole virheetön. Minulle ei ole luoja suonut silmiä, jolla näkisin kaiken. Varsinkin sellaisten ihmisten kohdalla, joiden ajatuksia en tunne tai en ymmärrä, minun on vaikea tietää, mitä pinnan alla tapahtuu. Siksi minun on vaikea olla paikalla silloin, kun minua tarvitaan.
Toinen asia on tietenkin myös se, osaanko olla paikalla oikealla tavalla. Osaanko olla sellainen, kuin minun tarvittaisiin olevan. Osaanko suojella oikeilta asioilta, tukea oikeissa asioissa? Osaanko puhua oikein, osaanko muotoilla suojaukseni oikeanlaiseksi? Osaanko olla hyvä äiti, joka ei paapomisellaan pilaa lapsiaan, ei estä heitä käymästä vastoinkäymisiään läpi, mutta joka tukee ja auttaa?
Emon rooli on vaikea, ei suinkaan helppo. Se on minulle luonnollinen ja luonteva, mutta ei kuitenkaan automaattinen ja yksiselitteinen. Minä rakastan rooliani, mutta on hetkiä, jolloin siitä on osattava luopua. On hetkiä, jolloin on osattava olla pelkästään ystävä. Ihan aito, oikea ystävä. On hetkiä, joiden ei ole tarkoituskaan kuulua äidille. Ystävänhetkiä. Silloin olisi riisuttava kanan asu ja pukeuduttava itsekseen.
Mutta entä, kun kananasu ei lähdekään yltä? Entä, kun se onkin todellinen nahkani? Entä, jos se onkin todellinen luonteeni?
Kanaemo kamppailee samojen kysymysten kanssa, kuin äitikin. Miten olla hyvä äiti, miten pitää lapsistaan huolta. Milloin lapset eivät kaipaa äitiä, vaan ystävää? Milloin lapset eivät kaipaa kumpaakaan - milloin pitäisi vain antaa olla? Miten antaa lapsille ne oikeat neuvot, joiden avulla pärjätä tässä maailmassa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti