Hiljaisuuden hetkinä

Hiljaa istuudun, sammutan valot, sammutan tapahtumat. Jätän ulkopuolelleni kaiken sen, mitä tapahtuu siellä, ulkopuolelle. Sulkeudun hiljaisuuteen, sulkeudun ajatuksiini. Annan erilaisen tunteen vallata minut, tunteen, jolle usein asetan rajat, jonka usein kahlitsen. Tunteen, nimeltä surumielisyys. Se ei ole surua, eikä suremista. Se on eräänlaista haikeutta, kauneutta. Pohdintaa. Minä rakastan tätä tunnetta. Minä pelkään sitä. Se ei ole ystäväni, sen avulla en tule iloiseksi. Se saattaa kuljettaa minut kahdellekin erilaiselle tielle. Joko muserrun painavien ajatuksieni takaa ja vajoan. Silloin minusta tulee surullinen. Tai sitten saavutan sillä jotakin, palan itseäni.

Tänään haluan olla yksin. Tänään en halua kuulla kenenkään ääntä. Tänään haluan sulkeutua itseeni. Ei siksi, että mitään olisi tapahtunut. Ei siksi, etten välittäisi muista. Vähiten siksi, että välittäisin eniten itsestäni. Ei, tänään haluan vain ajatella. Haluan saada itselleni aikaa ajatella sellaisia asioita, joita pyrin muuten niin usein olla ajattelematta. Kauniita ajatuksia, kauniita, mutta hirvittävän surullisia. Ja noiden ajatusten kanssa, sillä hetkellä, kun ajattelen, minä haluan olla yksin. Niiden herättämät tunteet, ne ovat täysin minun tunteitani. En halua jakaa sitä tunnetilaa suoraan, johon vaivun. En halua kenenkään kuulevan sitä sillä hetkellä, kun koen sen. Haluan sen olevan hetken hyvin yksityistä, hyvin syvällistä ja hyvin minua. Minuutta. Sellaista, joka on minun, jonka voin omistaa hetkeksi.

Olen hiljaa ja ummistan silmäni. Annan mieleni vaeltaa kaikkein kauniimpiin hetkiin, mitä olen kokenut muutaman vuoden sisällä. Ensimmäiseksi tulee mieleen mummon hautajaiset. Kuvittelen istuvani yhä siinä, valkoisella penkillä valkoisessa rakennuksessa. Tunnen sen suunnattoman, käsittämättömän surun, joka oli sisässäni. Olin pelännyt sitä hetkeä niin. Olin pelännyt sitä miltei enemmän kuin elämää. Ennen kaikkea olin siirtänyt sitä. En ollut myöntänyt sitä todelliseksi itselleni. En ollut juurikaan itkenyt. Hetki oli kuitenkin yksi elämäni kauneimmista.

Jokin siinä valkoisessa, puisessa arkussa, joka häämötti salin edustalla ja kauniissa laulussa, jota nainen lauloi... Jokin siinä kaikessa oli niin äärettömän kaunista, etten osaa kuvailla sitä. Se oli ehkä yksi surullisimpia hetkiä elämässäni ja vannon, etten ole koskaan itkenyt niin paljon, mutta silti. Silti se oli hetkistä kaunein. Ymmärrän sen vasta nyt. Jos minun pyydettäisiin sanoa jotakin kaunista, sanoisin sen hetken.

Minä rakastin sinua, mummo. Rakastin todella. Rakastin enemmän. On vaikeaa uskoa, että sinä olet poissa. Ja toisaalta en ole varma, uskonko. Siinä hetkessä oli jotakin niin kaunista, etten voi uskoa sinun olevan poissa. Muistan elävästi sinun sairauden kuluttamat kasvosi, rakkaat kasvot. Muistan väsyneen ilmeesi, heikot silmäsi ja meikin kasvoillasi, jonka oli tarkoitus peittää se, mikä oli pysäyttämättömästi tappamassa sinua. Ai että minä rakastan noita kasvoja. Kykenen kuvittelemaan sinut niiden takana, kykenen vielä asettamaan noille kasvoille hymyn. Kykenen kuulemaan sinun äänesi hiljaisuudessa. Kykenen muistamaan tuoksusi. Muistan kotisi, muistan jokaisen huonekalun. Muistan lapsuuteni, muistan onneni.

Nyt, kun olet kuollut, näen sinut eri tavalla. Ennen olit itsestäänselvyys, nyt ymmärrän, että sinunkin elämäsi oli rajallista. Sinä et ollut Jumala, etkä ehkäpä tule olemaankaan. Sinä olit vain mummo. Minun mummoni. Se minun olisi pitänyt ymmärtää ennen. Ymmärtää se, kuinka tärkeä ja rakas olit ja tulit olemaan. Ymmärtää se, miten tärkeä olit minulle juuri sellaisena, kuin olit. Mummona. Ihmisenä.

Kuvani sinusta on kaunis. Se on kaunis, vaikka se on vanha. Olen nähnyt kuvia sinusta nuoruusvuosiltasi, mutta ne eivät ole kuvia sinusta niin kuin minä sinut tunnen. Sinä et ole sellainen. Sinä olet minulle aina oma, vanha mummoni, jota rakastan.

Jotkut sanovat, että kuolema erottaa rakkauden, mutta he ovat väärässä. Ehkä juuri siksi tuo muistamani hautajaishetki on niin kaunis. Kaikki suruni, tukahduttamattomat kyyneleeni, kaiki se, se todistaa, että rakastan sinua yhä. Kuolema ei merkinnyt mitään. Minä rakastin ja rakastan sinua silti. On jotakin, mitä kuoleminenkaan ei voi tappaa, eikä kadottaa. Ruumis voi maatua ja sielu kadota. Rakkaus säilyy. Ja se tekee kaikesta hyvin kaunista. Kuolemastakin. Se on henkilökohtainen voittoni kuolemaan nähden. Se tuntuu vähemmän pelottavalta nyt, kun ymmärrän. Jos kuolemani jälkeen ei jää mitään muuta, olen melko varma, että rakkaus jää. Läheisten ihmisten rakkaus. Siksi en halua kuolla yksin. Sinä, mummo, et kuollut yksin. Sinulle jäi monta, jotka yhä rakastavat sinua. Rakkaus sinuun on ikuinen. Ja tunnen yhä sydämessäni, kuinka paljon sinä rakastit meitä. Ovesi olivat aina avoinna. Sinä välitit.

Kyyneleeni vuotavat vielä. Ei siksi, että olisin surullinen (vaikka tottahan toki minä olen), vaan siksi, että minä rakastan sinua, mummo. Suru yksin ei tee kyyneliä, pitää rakastaa sitä, jota suree.

Toinenkin viimeisten aikojen kauneimmista muistoistani liittyy todennäköisesti kuolemaan ja kyyneliini. Toinen hetki, jolloin olen itkenyt kovasti. Se oli silloin, kun ymmärsin, ettet sinä, Alice, välttämättä enää koskaa palaa luokseni. Silloin itkin ja itken yhä. Itken siksi, että rakastan. Suren ja rakastan. Ehkä elämän kauneus onkin juuri siinä, rakkaudessa. Siinä, että välittää. Aito rakkaus on välittämistä.

Sinä olit niin pieni, sinun elämäsi oli vasta niin nuori. Sitä oli kulunut vasta niin vähän aikaa. Ja nyt on hyvin todennäköistä, että se on ohi. Hyvin todennäköistä, että sinä, rakkaani, olet poissa.

Kaipuukin on kaunista, sillä se on rakkauden välittämä tunne. Kaipaan teitä molempia kovasti, enemmän, kuin osaan sanoa. Osaan sanoa niin vähän, huomaat varmasti.

Kaipaukseen liittyy toiveita. Ajattelen toiveitani hyvin harvoin, sillä ne sattuvat. Tällaiset toiveet viiltävät syvältä ja kovaa. Ne jättävät jälkensä aivan samalla tavalla, kuin rakkaus. Toiveet tulevat syvimmältä, ne ovat jotenkin puhtaita sydämen ääniä. Ne kertovat niin syvällisesti siitä, mitä minä olen. Nämä toiveet eivät varmaankaan koskaan toteudu. Silti ne ovat tärkeitä.

Minä toivon, että voisin kertoa sinulle, kuinka paljon sinua rakastan, mummo. Ehkä tärkein toiveistani. Haluaisin niin kovasti, että sinäkin tietäisit, ettet kuollut yksin. Että sinulla oli merkitystä. Että olit tärkeä. Kuolemaa vastaan en toivo, tai vaikka toivonkin, en usko, että toiveellani on siivet. Kuolemaa vastaan toiveet eivät välttämättä kanna. Uskon, että jokaisella meistä on aika, jolloin poistumme tämän maan päältä. En usko, että se aika on minun käsissäni.

Toivon, että sinä, Alice, löytäisit tiesi kotiin. Oli kotisi sitten taivaassa tai luonani, toivon niin kovasti, ettet jäisi kylmään maailmaan yksin. Tämä maailma ei ole hyvä paikka vaeltaa ilman ystävää. Ilman ketään, ketä rakastaa. Edes kissalle. Minä rakastan sinua niin. Löydäthän vielä joskus kotiisi? Löydäthän vielä joskus paikkasi tässä maailmassa tai siellä, mihin ikinä tämä maailma johtaakin. Tyhjyydessä en halua sinun vaeltavan.

Toiveet. Nekin ovat kauniita.