On niitä päiviä, kun todellisuus tuntuu jotenkin mahdottomalta, tavoittamattomalta. Haaveet ovat ruosteessa, tuntuu, ettei niitä kykene millään pitämään realistisena. Tulevaisuus pelottaa. Pelottaa, että joku sanoo jonkin pienen sanan tai osoittaa jollakin pienellä eleellä asioiden olevan toisin, kuin toivoisin, ja silloin unelmani romuttuvat, kuolevat. Sitä hetkeä pelkään tällä hetkellä eniten.
On helppo miettiä kauniin laulun kaunista lausetta. Joskus on helpompi rakastaa enkeleitä; kuolleita haaveita, kuolleita persoonia. Kuolleet eivät (ainakaan minulle) tule sanomaan, että se mitä teet tai se, miten tunnet, on väärin. Kuolleita saa rakastaa rauhassa. Kukaan ei tule tuhoamaan unelmaa. Oli unelma sitten suoraan rakkaudesta, perheestä, ystävästä... tai kuten minulle toisinaan, isoäidistä. Valitettavasti toinen heistä kun ei vain tunnu samalta, kuin mummo. Alkoholi voi pilata niin paljon kaunistakin.
Tänään, nyt illalla, vaivun ajatukseeni siitä, mitä olen menettänyt. Ystäväni, mummoni, tuhat ja sata haavetta. Ensirakkautenikin, tosin siitä olen yksin onnellinen. Jotenkin on helpompi rakastaa mummoa ja ystävääni tuolla taivaassa, kuin tätä maailmaa. Vaikken nyt sano, etten rakastaisi tämän maailman persoonia, ehei, Sinikettu, Pörriäinen ja Murmeli - te olette minulle tosi tärkeitä ja rakkaita. Enkeleiden suhteen on vain helpompi rakastaa. Ei tarvitse pelätä tekevänsä väärin, sillä kukaan ei ole sitä kertomassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti