Miksi äidin pitää kuitenkin sitten aina nähdä läpi...

Sinikettuselleni huomio: mikäli yhtään arvaat/tiedät/tajuat mistä kirjoittelen, en halua kuulla ainoatakaan arvausta henkilöiden nimistä (minulle tai muille) + tämä aihe ei kaipaa ainoatakaan teoriaa yhdessä jomman kumman yhteisen ystävämme kanssa. Pyydän sinua ymmärtämään olla ystävä ja jättää tämä asia tasan ja ainoastaan ja vain yleisen keskustelun tasolle toistaiseksi. Pleace.

Nyt kysytte, mikä lienee tämänkertaisen otsikon takana ja kiinnostutte myös kommentista Siniketulle. Kommentti on täysin inside, enkä aijo sitä kommentoida kenellekään, paitsi ehkä hänelle kahdenkeskeisesti. Piste.

Haluan aluksi selittää hieman sielunmaailmaani ja ajatusteni toimintaa. Se on minulle hyvin tärkeää tämän asian suhteen. Yleinen tapani käsitellä minulle vaikeita asioita on se, että ne lähtevät liikenteeseen alitajunnassa. Tiedostan ne kyllä tavallaan, mutta en vielä sano itselleni, että tällainen asia, tunne tms. on olemassa. Annan sen kehittyä, annan sille aikaa, annan itselleni aikaa. Haluan leikkiä sillä, mitä tunnen ja mietin. Niin kauan, kuin se ei ole tavallaan itselle totta, sitä voi pyöritellä ja muokkailla ja sen kustannuksella voi mielensisäisesti pilailla. Kun olen kirjoittanut asian, sanonut sen tai vain ajatuksissani selkeästi todennut itselleni, että asia on näin, en voi enää piilottaa sitä itseltäni. Silloin se on aitoa ja raakaa totuutta minulle.

Tänään erehdyin innoissani keskustelemaan äidin kanssa ihan vain small talkina elämästäni nykyään, erinäisistä ihmisistä ja erinäisistä muista jutuista. Ja juuri siitä ihmisestäkin vielä, jonka suhdetta minuun tai minun suhdetta siihen tai minun mielipiteitä siihen olen osannut arvata äidin aavistelleen jo kauan. Shit! Ojasta allikkoon. Miksi sen aina pitää sanoa arvauksensa ääneen? Se ei kerta kaikkiaan osaa tukkia suutansa silloin, kun pitäisi. Fyysinen reaktioni äidin sanoihin paljasti kaiken ja myönsi tietoisen minäni puolesta asian olemassaolon. Pang! Niin se paukahti ilmoille ja siinä se nyt on. Nyt minä en ainakaan voi olla ajattelematta sitä ja pitämättä sitä totena. En voi enää leikkiä sillä, en vitsailla, enkä peitellä itseäni.


Pahinta tietenkin on se, etten ollut vielä valmis tähän. Eikä äiti sitä tajunnut, tietenkään. Ei se tajua tällaisia asioita, se ei osaa tulkita ihmisiä. Ehkä se johtuu siitä, että se on vähän irtautunut muista ihmisistä, elämä on sille vain työtä ja kaikki kaveritkin työtä ja työn välillä toimivia juttuja. Ainakin melkein.

Olisihan se mukavaa, jos saisi omilta tunteiltaan rauhan. Nyt minun pieni maailmani on levähtänyt käsiin ja se pitäisi saada kurottua kasaan. Pitäisi osata nipistellä paloja pois sen reunoilta ja kääriä kulmat takaisin nyytin keskelle. Että jokin pieni, merkityksetön ja auttamattoman idioottimainen juttu voi merkitä huonolle valehtelijalle paljon! Ja että pitää olla huono valehtelemaan. En sitten osaa piilottaa mitään, jos suoraan kysytään. Onneksi suurin osa ihmisistä ei esitä kysymyksiään suoraan. Tässä sinulle, Sinikettu, yksi syy olla puhumatta tästä vielä mitään kirjaimellisesti ja sanallisesti päin naamaa tai puhelimessa. Jos sun on ihan pakko, laita tekstaria, silloin saan mahdollisuuteni valehdella tai kiertää asian parhaimmaksi katsomallani tavalla.

Jännää, että tuntuu, että olisin onnistunut hankkimaan pikkiriikkisen kuilun myös itseni ja ystävieni välille. Useimmiten minulla ei kerta kaikkiaan ole mitään, mitä en heille kertoisi. Nyt asioita on jo kokonaiset 2 kappaletta. Tämän jälkimmäisen he arvaisivat helposti, toivon kuitenkin, että he säästävät minut arvailulta ja antavat aikaa. Nyt ei todellakaan olisi minulle sopiva hetki pelata pullonpyöritystä - pelihän perustuu luottamukseen ja juuri nyt en sitten kyllä luotettavia vastauksia kykenisi antamaan.

Niin, ja mitä pörriäiseen tulee (ulkopuolinen yleisöni rakastaa näitä koodinimiä, eikö?). Ehdottomasti kiellän kaiken puheen tästä hänelle. Pörriäinen ei tiettävästi lue blogiani (ja haluan pitää asian toistaiseksi näin) + hänen alien-telepaattinen yhteytensä ei ole vielä toiminut. Pyydän vain aikaa.

Haluan höpöttää tästä omiani blogiini monestakin syystä. Yksi on se, että nyt, kun tästä on tullut totta, haluan, että tämä pysyy totena. En halua antaa itselleni mahdollisuutta deletoida asiaa ja siirtää sitä takaisin alitajunnan ja tietoisen tajunnan välille. Toisaalta kun on hyvin tärkeää, että prosessoin näitäkin asioita ihan pääkopassanikin, täydellä tietoisuudella.

Toisaalta haluan antaa itselleni luvan tutkailla tätä asiaa ja itseäni tämän asian suhteen. Haluan antaa tälle asialle luvan kehittyä. Haluan antaa sille tilaa muotoutua ja niin pois päin.

Ja jotta jättäisin kaikki porsaanreikäsi pois, kettuystäväni, ei puhettakaan tästä myöskään äidilleni. Ehei. Ei. ja vielä kerran EI. En nyt usko, että hän pomppasi ensimmäiseksi mieleesi, mutta ihan näin tulevien ideoiden varalta.

Itse asiassa, jos todella haluat tietää, soita. Ehkäpä, lopulta ja kuitenkin, voin puhua tästä sinulle. Ja se on suuri, iso ehkä. Jos osoitat olevasi luotettava murmelin ja pörriäisen suhteen. Heidän kanssaan en tästä vielä halua puhua. Syistä tähänkin voidaan tietty puhua... ja toivottavasti nyt ymmärrät sen.

Kaikille muille jotka tätä mahdollisesti lukevat: ottakaa pääpointtina se, että selitän omituisia aivoituksiani.

Ja vielä ketulle: Niin, teema jota lupasin käsitellä, lapset, saa nyt vielä jäädä hetkeksi. Olen liian hermostunut miettiäkseni sitä juuri nyt.