Pula... Ja hali... Halipula(ko)?

Eipä ole taas vähään aikaan tullut kirjoiteltua ja siihen onkin perusteluna vähemmän ajattelun kausi. Joskus sitä jumittaa kuukauden tai kahdenkin ajan ilman, että syventyy pohtimaan syntyjä syviä - tavallaan vain elää, mikä on minulla ihan hyväkin asia. Mutta sitten on se aika, kun on pakko ajatella ettei pääkoppa nyt ihan homehdu. Ja sekin on hyvin terveellistä, joskin ei saa unohtaa elääkään.

Nyt on sitten uus elämä ja poikaystävä. Miäs oikeestaan :D. Jännää, että silloin joskus taannoin vuonna nakki ja makkara, ajanjaksona jonka muisteleminen ei ole miellyttävää, läheisyys ahdisti mua jossakin määrin, varsinkin sitten jälkeenpäin ja yksinäisinä hetkinä. Nyt on tosi turvallinen, hyvä olo. Asiat tapahtuvat sopivassa rytmissä ja ainakin oma kokemus on, että kykenee sekä kuulemaan, että sanomaan, mikäli haluaa rauhoittua tai jotakin muuta. Kaikinpuolin siis hyvänoloinen suhteenalku.

Eniten vaivaa sellaiset hiljaiset hetket, jolloin haluaisi painautua toisen kainaloon, kietoa käden hänen ympärillensä ja vaan olla ja hengittää pimeää. Iltaisin, yöllä, aamunkoitteessa. Valojen sammuttua. Päivälläkin toisinaan. Sellainen pieni haikeus tai kaipuu, joka on sydämessä. Tavallaan tarve. Minä tarvitsen sinua. Tarvitsen sinua vierelleni. Minä rakastan sinua. Tietenkin tuollaiset hetket ovat osoitus siitä, että todella rakastan, mutta ne myös täyttyvät pelolla. Ei, en minä sitä pelkää, etteikö toinenkin rakastaisi ja haluaisi olla siina, hah, sen minä tiedän. Mutta tiedän myös, että tulevaisuus, lähellä ja kaukana, erottaa ja yhdistää.

Luulen, että toisen mielestä on vielä vähän hankala ajatella vuosien päähän tai edes vuoden päähän. Minun ei. Elämä itsessään on jotenkin täynnä itsestäänselvyyksiä, sellaisia asioita, joita olettaa tapahtuvan. Tietenkin niihin sisältyy sana jos (jos me olemme vielä silloin yhdessä, asumme varmastikin samassa kämpässä)... mutta kuitenkin ajatus on ilmiselvä. Kun minä rakastan sinua näin, mikäli tämä kaikki kaunis välillämme säilyy, meistä tulee lopulta pari. Ja parilla on tietty toimintamalli. Parista tulee perhe (lapseton tai lapsellinen, mutta kaksi yhdessä asuvaa on mielestäni perhe). Entä jos se toinen ei ehkä ajattele samoin? Tai ei sitten vain ajattele tulevaisuutta? Entä jos se ajattelee, että se tekee tätä ja tätä ja tätä, muttei ajattele, miten tämä toinen tässä sisältyy siihen kaikkeen... mahdollisesti?

En tiedä, minkälainen ajattelumalli on oikein. Sekö, että seurusteleva (siis vakavissaan seurusteleva) "pari" omaa yhteisen tulevaisuuden jos vielä silloin on yhdessä (ja tällä tulevaisuudella tarkoitan kotia, perhettä) vaiko se, että serustelevan "parin" molemmat osapuolet suunnittelevat omaa elämäänsä omalla tavallaan ja saattavat sitten ehkä päätyä yhteen perheeksi ja kodiksi, jos sattuvat kulkemaan samaan suuntaan. Onko siis oikein, että ajattelee tulevaisuutta jo nyt yhdessä vai ettäkö ajattelee sitä erillisinä, kunnes se sitten tapahtuu tai on tapahtumatta.

Tiedän, että tämä teksti on harvinaisen sekava, mutta tämä on nyt tällaista ajatuksenjuoksua. Tunteita ja mielentiloja. Käsittelen kuitenkin vielä hetken tätä kaukaisempaa tulevaisuutta ennen kuin puristan kynteni lähitulevaisuuden ympärille.

Sanotaan, että avain kaikkeen on keskusteleminen. Mutta entä, kun pelottaa, että tämä asia ei ehkä ole vielä avoin keskustelulle? En halua ahdistaa sitä toista osapuolta puhumalla joistakin asioista "liian aikaisin". En halua ahdistaa tekemään päätöksiä mistään näin alussa. Enhän minäkään ole päättänyt, vaan lähinnä ajatellessani tulevaa, liitän kumppanini siihen automaattisesti. "Mikäli vielä silloin olemme yhdessä, pyrin opiskelemaan pääkaupunkiseudulla, jotta voin olla hänen lähellään." Jotenkin on itsestäänselvää, että JOS ollaan yhdessä vielä silloin, niin esimerkiksi kaukaiset opiskelupaikat (Helsinki - Rovaniemi tyylillä) eivät katkaise suhdetta. Tietenkin tämä kohta on se, jossa itse mukautuisin (= hakisin Helsinkiin, koska olen hyvin avoin tulevaisuuteni suhteen. Monenlaiset ammatit ja opiskelupaikat kiinnostavat, Helsinkikin kiinnostaa - vaikkei olekaan ehdoton ja sieltä löytyy oikeastaan vähän kaikki, mitä haluaisin opiskella). Tiedän, että toinen suuntaa katseensa Helsinkiin tietyn laitoksen takia ja se on minulle ok ja ihan selvä asia.

Saattaahan tässäkin kohtaa olla, että se toinen pelkää ihan yhtälailla minun ahdistamista. Pelkää kysellä liikaa opiskelemisesta ynnä muusta, pelkää rajaavansa multa tulevaisuuttta ikään kuin pois. Rajaavansa mahdollisuuksia. Äsht. Tämä on hankala ongelma. Tietenkin kaikki ratkeaa aikanaan ja tällainen asia on käsiteltävä kuitenkin jossakin vaiheessa, mutta ei se odottaminen silti ole helppoa, kun pelottaa, että toinen ajattelee jotenkin niin eri tavalla, eikä uskalla kysyä yllä mainituista syistä.

Suurin osa asioista, jopa vaikeista, on sellaisia, joista uskallan jutella. Mutta tämä on jotenkin pelottava.

---------> Zoom! Pomps! Ja hopsan! Nyt siirrytään tällä tavalla typerästi katkaisten tekstin keskeltä siihen lähitulevaisuuteen.

Johon liittyvätkin sitten kirjoitukset. Miäs kirjoittaa nyt sitten muutaman viikon sisällä, minä kun istuksin koulussa ylimääräisen vuoden (jonka aikana hänellä on Suomen suurin larppi - armeija). Haha, onpa mulla ongelma ja ikävä sellainen. Nimittäin sen lukurauhan suominen toiselle ja toisaalta samalla parisuhteen ylläpitäminen. Äsht. Toinen hankaluus. Minä kaipaan siihen viereen, mutta toisaalta tiedän, että se toinen pitäisi jättää rauhaan muutamaksi viikoksi ainakin suurimmilta osin. Ja kohta kun sitä ei näe edes koulussa, kun sen lukuloma alkaa.

Tuntuu kauhealta, ettei sitä näe enää niin usein, ei esim. joka toinen päivä vaan ehkä kerran tai hyvässä tapauksessa kaksi viikossa. Tietenkin tämä on taas suurimmilta osin hänestä kiinni, sillä hänen pitää itse päättää, kuinka paljon lukee ja kuinka sovittaa minut ja muut ihmiset siihen lukuaikatauluunsa. Ei minulla ole hirveästi vaikutusvaltaa ja kyllä minä hyvin ymmärrän miksi. Ja ymmärrän kaiken tärkeyden ja tiedän, että minun pitää tosiaan antaa sille toiselle aikaa. Kirjoitukset on toosi tärkeitä, eikä tyttöystävän ole hyvä niitä pilata. Silti kaikki tuntuu hankalalta. Olen ison ikävän ihmisiä. Ei minun tarvitse 24/7 toista kytätä ja vahtia, ehei, mutta kyllä onnistun ikävän itselleni kehittämään parissa kolmessa päivässä helposti. Päivässäkin se onnistuu.

Ja sitten pitäisi sitä hyvää osata odottaa. Sitä, että ne kirjoitukset on ohi (ja varmasti menneet hyvin! :D) ja taas on enemmän aikaa. Jotenkin vaan pelottaa oma kärsivällisyyden puute ja ikävän määrä. Se, ettei oikein osaa olla ilman sitä toista, kun rakastaa sitä niin paljon. Mutta pitäisi rakastaa ymmärtävästi. Pitäisi rakastaa epäitsekkäästi, mikä on tietenkin pyrkimys, muttei helppoa.

Olen kuin koiranpentu, joka totuttelee ensimmäisiä kertoja isäntänsä työvuoroihin. Piiloudun sänkyyn inisemään tai nakerran jotakin tuskastuneena - ja jo näin etukäteen. Viisi-kuusi viikkoa on niin pitkä aika varsinkin kun ajattelee, että se toinen on koko ajan siellä, miltei käsien ulottuvilla, mutta sitten siitä ei kuitenkaan saa napata kiinni.

Ja sitten on tietenkin se armeija. Siinä on se hyvä puoli, että voin lohduttautua siihen, ettei ole mitään mahdollisuuttakaan ojentaa niitä käpäliään ja napata sitä toista. Siellähän on ja pysyy jonkin aikaa, metsikössä. Silloin on ihan turha edes yrittää, paitsi tietenkin lomilla.

Mutta juuri nyt halipula on maailman hirvein  tunne... Äsht. Rakkaudesta kipeä, niinhän sitä sanotaan. Ja päästänsä sekaisin. Mutta onnellinen.

On se niin ihana se minun kultani. Mutta kyllä tämä omien tunteiden suuruus myös pelottaa - ei sen rakkauden, mutta kaikkien näiden sivuoireiden, kuten ikävän ja kaipuun. Toivottavasti tämä ei johda toimintakyvyttömyyteen tulevina ajanjaksoina.

Ja pakkohan minun on hänellekin suuni avata pian, kunhan vain pääsen jakamaan yhteisen, rauhallisen hetken. Vaan miten, oi miten sen teen?




//KOMMENTTIBOKSI: Tämä ei siis todellakaan missään nimessä ole mikään laatuteksti, saatika järkevää tai julkaisukelpoista. Tämä on puhdasta ajatuksenjuoksua ja tunteilua, ilman sitä modifointia siinä välissä. Älkää nyt tuomitko minua tämän takia, kun tämä kuitenkin tuntui tärkeältä kirjoittaa ja julkaista. Lukekaa vaikkapa jotakin vanhempaa ja selkeämpää päälle, jos tämä pilkkujen ja sanojen sekamelska aiheutti oksennuskohtauksen.//

Joulun aikaa... toivomuksia.

Tänä aamuna siivoilin omaa huonettani ja käsiini osui eräs esine. Tuo pieni huppariksi kutsuttu vaatekappale (joka tosin on huputon) oli puettuna lapsuuteni rakkaimman pehmolelun, Kille-pantterin ylle. Tulin hyvin surulliseksi, sillä mieleni valtasi ikävä. Ikävöin sinua yhä, rakas pieni ystäväni. Ikävä ei katoa koskaan. Nyt kun on joulu, ikävä on vain suurempi.

Muistan viime joulun. Muistan, kuinka sinä makasit huppari päälläsi kuusen alla ja katsoit sen koristeita. Muistan, kuinka toinen kissamme istui kuusen vieressä nyrpeä ilme naamallaan. Mutta sinä rakastit joulua! Sinä rakastit kuusta. Sinä rakastit lahjoja ja niitä kauniita pieniä lasipalloja, joita olin ripotellut kuusen oksille. Minä rakastin sinua. Rakastan yhä.

Ei, ikävä ei katoa. Se ei koskaan poistu mielestäni, se seuraa minua, on kuin ystävä. Se tuo kyyneleet silmääni aina silloin, kun jokin muistuttaa minua sinusta. Liian usein olen vähällä unohtaa sinut, mutta ikävä. Ikävä ei anna minun unohtaa. Onneksi on olemassa kaipuu, onneksi on olemassa halu palata takaisin. Onneksi minä ikävöin. Kun minä ikävöin, en voi unohtaa sinua. Ja sinua minä en tahdo unohtaa. Vaikka kaiken muun unohtaisinkin, sinä olet minulle tärkeä. Ajattelemalla sinua minä jaksan etsiä, jaksan yhä tarpoa tiellä, joka vaikuttaa niin turhalta. Jaksan yhä toivoa.

Minä toivon, että palaisit. En kaipaa mitään muuta niin kovasti, kaikki muut joululahjat tuntuisivat miltepä turhilta, jos vain saisin sinut takaisin.

Se johtuu siitä, että sinun paikkaasi minun sydämessäni ei voi ottaa kukaan. Sinua ei voi korvata. Sinä olet korvaamaton ja juuri siksi niin rakas. Niin tärkeä.

Sillä minä rakastan sinua. Rakastan yhä ja tulen rakastamaan vuodenkin päästä, kenties jopa kymmenen. Jostakin syystä ketään minä en rakasta näin, kuin rakastan sinua. Sinä todella olit paras ystäväni.

Siksi haluankin kirjoittaa, ihan vain varmuuden vuoksi, jos vaikka onkin olemassa enkeli, Jumala tai joulupukki, joka kuulee hiljaisen huokaukseni;

minä toivon sinua takaisin. Toivon nyt kun on joulu. Nyt kun on toiveiden aika.

Mitään muuta minä en toivo nyt jouluna, kuin sinua takaisin. Minä en ole ehjä niin kauan, kuin sinä olet poissa.

Lukijat huom!

Tervehdys vaan kaikille taas!

Olen tarkkaillut tuota meikäläisen hyvin suppeaa kävijätilastoa, eikä tässä muuten mitään, mutta mietityttää, että kuinka moni tänne on oikeasti eksynyt lukemaan jotakin, vai onko sivu osunut silmään vaan jonkun randomin google-haun kautta niin, että sen on avannut ja sulkenut?

Eli jos nyt lueskelet tätä, niin ilmoitappa itsestäsi ihan vain kommentoimalla yhden sanan verran. Pelkkä hep, luen tms. riittää.

Eikä tälläkään sinänsä sen suurempaa merkitystä ole, sillä itse kirjoittelen tätä blogia lähinnä itseäni varten. Jos joku tästä kiinnostuu, niin mukavaa ja suuri plussa, mutta kirjoitan, vaikkei kukaan kiinnostuisikaan ;D

Hyvä vs. paha ihminen

Pohdin paljon, mitä mielestäni tarkoittaa hyvä tai paha ihminen. Mietin tarkalleen, millaisena heidät näen. Mikä tekee ihmisestä hyvän? Entä pahan? Tietenkin voidaan argumentoida, että kuka sitten määrittelee sen, mitä hyvä ja toisaalta taas paha ovat. En kuitenkaan halua sen kummemmin puuttua kyseiseen ongelmaan tässä blogitekstissäni, vaan hahmottelen määritelmän siten, että jokainen päättää siitä itse. Toki tähän voidaan antaa muitakin määritteitä (kuten, että onko ihmisellä oikeus määritellä nämä käsitteet omin nokkinensa). En kuitenkaan aijo puuttua siihen, eikä siinä ole tämän tekstin pointti.

Hyvä ja paha eivät ole minulle helppoja, eikä yksiselitteisiä käsitteitä. Niistä on vaikea tehdä selkoa ja niitä on vaikea rajata. On niin monenlaista erilaista hyvää ja niin monenlaista erilaista pahaa. Ne ankkuroituvat yhteen, vyöttävät köyttä toistensa ympärille. Ja toisaalta, kuten kaikista käsitteistä yleensä, niistäkin katoaisi niiden merkitys, ellei niillä olisi toisiaan. Vastapareja. Hyvä tarvitsee pahaa, jotta on olemassa hyvää ja paha tarvitsee hyvää, jotta on olemassa pahaa. Muuten kaikki asiat olisivat pahuutensa (ja toisaalta taas hyvyytensä) suhteen neutraaleja.

Toisaalta, kun puhutaan ihmisistä tai mistään elävästä ylipäätään, en usko, että kukaan voi olla läpeensä hyvä tai läpeensä paha. Jokaisessa meistä on näkökulmani mukaan monta puolta. Emme me ole yhdessä kerroksessa, yhdellä tavalla olemassa. Meissä piilee kaikenlaista, sikinsokin, siellä ja täällä. Toisaalta olemme ystävällisiä, toisaalta itsekkäitä. Toisaalta olemme kohteliaita, toisaalta emme osaa ottaa muita ollenkaan huomioon. Toisaalta olemme pahoillamme, toisaalta emme osaa sanoa anteeksi. Jopa omatuntomme, tuo jännä seikka, jonka avulla usein määritellään hyvä ja paha, voi olla saastunut ja kykenemätön ymmärtämään tuota hiuksenhienoa eroa.

Voimme myös pyrkiä hyvään, mutta aiheuttaa teoillamme vahingossa jotakin pahaa. Tai toisinpäin. Ja tässä asiassa tulemmekin etiikan kysymysten äärille entistä vahvemmin. Miten meidän pitäisi tulkita ihmisten hyvyyttä (tai pahuutta)? Tekojenko vai tarkoitusten pohjalta? Kenties seurausten? Tai sitten yhteenlasketun hyvyyden ja pahuuden määrän? Ja kuitenkaan, kun asiaa tarpeeksi pitkälle miettii, mikään näistä ei tunnu järkevältä yksin. Jokaisesssa on omat hyvät ja huonot puolensa.

Minulle hyvä ihminen on ihanne. Se on kokoelma siitä kaikesta elämänviisaudesta (tai toisaalta tyhmyydestä), jonka olen haalinut kasaan. Hyvän ihmisen käsite kehittyy ja muuttuu sitä mukaan, kun oma ajatteluni monimutkaistuu. Samalla käy yhä haastavammaksi määritellä, millainen on hyvä ja millainen paha ihminen. Nelivuotiaana olisin osannut vastata kysymykseen, nyt en. Silloin, kun olin lapsi, minun olisi ollut helppo luetella muutamia hyvän ihmisen ominaisuuksia, ikään kuin kiteyttää hänet; ahkeruus, kiltteys, ystävällisyys, huomaavaisuus. Nykyään nuo sanatkin ovat saaneet monimutkaisemman muodon. Ahkerin ei välttämättä olekaan se, joka tappaa itsensä työllään. Kiltein ei ehkä olekaan se, joka jakaa aina omasta karkkipussistaan kaikille. Ystävällisin ei ehkä olekaan se, joka muistaa aina kadulla vastaantullessaan moikata. Huomaavaisin ei ehkä olekaan se, joka päästää muut aina edellään ovista. Iän myötä kaikki monimutkaistuu.

Silti minulla on jonkinlainen käsitys siitä, millainen hyvä ihminen on. En osaa aukoa käsitystäni sanoiksi - sanat ovat liian  monimutkaisia. Jokainen sana tarvitsisi kokonaisen kirjan luvun mittaisen selityksen, jotta se tulisi oikeinymmärretyksi - ja sekään ei välttämättä riittäisi. Tärkeintä on, että minulla on jonkinlainen käsitys hyvyydestä itselläni - oli se sitten muiden silmissä kuinka sumea hyvänsä. Käsitykseeni kuuluu ajatus siitä, että se rakentuu sitä mukaan, kun minun elämäni kulkee eteenpäin. Se ei suinkaan ole nyt ja tässä, se on myös tulevaisuudessa ja menneessä.

Minua ärsyttää se, että ihmiset ovat hyvin kärkkäitä kritisoimaan minua siitä, että yritän elää niin kuin opetan. Minä puhun hyvästä ja pahasta ja pyrin oikeasti, omasta ja vapaasta tahdostani siihen hyvään. Pyrin kulkemaan kohti sitä, minkä näen tavoiteltavan arvoisena. Jos sanon, että asetan itseni mieluummin paineen alle, jotta voin auttaa jotakuta toista, monet katsovat, että toimin typerästi. Monet katsovat, että minun tulisi kulkea valtavirran mukana ja ajatella, kuten valtavirta. Valtavirralla on jonkinmoinen käsitys siitä, mitä hyvyys ja pahuus ovat. Valtavirta tietää, että hyvyys on jotakin, mitä itsekäs ihminen ei voi saavuttaa. Siksi monet eivät halua edes yrittää.

Minun elämäni rakentuu sen ympärille, että yritän. Yritän, vaikka välillä tuntuu, että liian monet ovat lakanneet yrittämästä. Haluan toimia siten, kuten haluaisin muiden toimivan itseni kohdalla. En halua olla itsekäs. Haluan kuitenkin myös arvostaa itseäni.

Miksi ihmisten on vaikea sulattaa sitä? Ei, ei minusta koskaan tule täydellistä. Ei täydellinen hyvyys ole mahdollista. Mutta ihmsiet kyllä pystyisivät enempään, kuin antavat itsestään irti. Me voimme jokainen omalla tahollamme saada enemmän hvyää aikaiseksi, kuin kuvittelemme. Mutta vain, jos yritämme. Minulle ei olekaan tärkeintä saavuttaa hyvää, minulle on tärkeintä tavoitella sitä. Minulle on tärkeintä juuri yrittäminen, ei koskaan saavuttaminen. Siten minä ajattelen. Ja jos ehkä, kenties, joku päivä jotain saavutankin, voin olla onnellinen. Saavuttaminen on onnistunut vain, koska minä yritin.

Saman totuudenhan voi yleistää käsittämään vaikka mitä. Opiskelijan on miltei mahdotonta onnistua opinnoissaan, ellei hän yritä. Tämä ei ehkä vaikuta hänen hyvyyteensä ihmisenä, mutta kylläkin hänen tietotaitoonsa. Tämän monet ikäkumppanini ovat hyväksyneet ja käsittäneet. He yrittävät tässä. Miksi he eivät voisi yrittää toisaallakin, aivan toisenlaisissa asioissa? Voiko itsekästä käytöstä perustella sillä, että hyvyys ei ole saavutettavissa, miksi siis yrittää? Ihminen on luonnostaan itsekäs, miksi niin ei pitäisi olla?

Olen häkeltynyt joidenkin asioiden kohdalla. Kyllä minä ymmärrän, mutta jossakin syvällä sisimmässäni huomaan, että ymmärtäminen ja hyväksyminen irtautuvat toisistaan. Minä en hyväksy.

Kirkosta meidän kaikkien kirkko

Keskustelu kirkon suhtautumisesta homoseksuaalisuuteen käy kuumana. Tulossa on seurakuntavaalit ja meikäläisenkin postiluukusta on kolahtanut alas kirje, jossa on kaupunkimme vähäinen ehdokaslista. Sopivan äänestettävän löytäminen on kuin etsisi suosta nakkimakkaraa - melkeinpä mahdotonta. Kenet minä valitsisin, kenellä on samat arvot kuin minulla? Homoseksuaalisuus puhuttaa monessa mielessä ja ehdokkaita on A:sta Ö:hön. Toiset ovat sitä mieltä, että homot sietäisi suistaa samantein helvetin kuiluun, toiset ovat sitä mieltä, että homoseksuaalisuus on hyväksyttävä asia ja kirkonkin sietää panostaa siihen, miten kohtelee erilaisella tavalla seksuaalisesti suuntautuneita. Mutta vaikka homoseksuaalisuuteen liittyvät kommentit natsaisivatkin, löytyy ehdokkaiden mielipiteistä vielä paljon muutakin puitavaa. Oli miten oli, tämän tekstin aihe ei suinkaan rajoitu tuleviin seurakuntavaaleihin ja paikkakuntamme surkean valikoiman kommentoimiseen. Enkä halua myöskään kuulla ainoatakaan ehdotusta siitä, että jos ei kerran ehdokkaat kelpaa, niin mene itse ehdolle. Kyllä, ehkä joskus tulevaisuudessa, mutta sen aika ei ole vielä nyt.

Minun mielestäni kirkon tulee olle meidän kaikkien ihmisten kirkko. Se kuuluu meistä jokaiselle, joka haluaa siihen kuulua - kuulupa se niillekin, jotka haluavat vain joskus vierailla katsomassa. Evankelisluterilaisen kirkon asema valtionkirkkona on minusta tässä keskustelussa olennainen. Jos kirkko haluaa pysyä virallisena valtion kirkkona, sen pitää osata hieman mukautua valtioonsa. Suomi on maa, jossa rasismi ja syrjintä ovat lailla kiellettyjä. Niin "korkeassa" ammatissa, kuin kirkon virkamiehinä toimivalta henkilöltä voisi olettaa Suomen lakien noudattamista. Ketään ei tule syrjiä sukupuolen, ihonvärin, kotimaan tai seksuaalisen suuntautumisen, eikä ylipäätään minkään muunkaan syyn takia - varsinkaan kirkossa. Kirkko on kansan turvapaikka ja esimerkiksi pappi on sen auttaja - se, jolla menee elämässä huonommin ja se, joka haluaa tukeutua kirkkoon tulee olla tervetullut, riippumatta henkilön muista mielipiteistä.

Monet uskovaiset ovat jo pitkään unohtaneet, että kaiken takana on Jumala. Yksi yhteinen Jumala. Jumala, jonka kaikkivaltiudesta kirkon piirissä tuskin esitetään kyseenalaistavaa mielipidettä. Meillä ei ole oikeutta tuomita. Meillä ei ole oikeutta sanoa toiselle ihmiselle, miten hänen tulee elää ja miten ei. Jos joku elää elämänsä väärin, hän asettuu Raamatun mukaan Jumalan eteen ja Jumala on hänet tuomitseva. Ihmisellä ei ole siihen oikeutta. Ymmärrän kyllä tuomitsemisen, jos siihen on välttämätöntä tarvetta. Esimerkiksi murhasta on tuomittava. Viattomia ei saa vahingoittaa ei henkisesti, eikä fyysisesti. Sen sijaan sellaiset asiat, kuten seksuaalinen suuntautuminen, jotka eivät vahingoita ketään, ovat puhtaasti ihmisen omia valintoja. Olemalla homoseksuaali ihminen ei ainakaan tietoisesti satuta toista ihmistä. Tällöin en näe, että toisella ihmisellä olisi oikeutta tuomita hänen tekoaan (mikäli homoseksuaalisuutta voimme edes teoksi tuomita). Me emme voi nähdä Herran, kaikkivaltiaan pääkoppaan (ja tämän voimme ottaa vertauskuvallisesti, koska kukapa meistä osaa sanoa, onko Jumalalla päätä, vai ei). Meidän on luotettava, että Hän ilmaisee kyllä tahtonsa sitten, kun on sen aika. Hänen tahtoaan meidän tulee noudatta, ei omaamme. Vaikka kuinka vihaisimme homoja, Jeesus on kuitenkin opettanut meitä rakastamaan. Jopa vihamiehiämme. Ei hän opettanut meitä tuomitsemaan. Ei Jeesus häätänyt ihmisiä luotaan. Hän otti heidät vastaan. Hän kuoli sinun ja minun puolesta. Hän toimii sovittelijana meidän kaikkien puolesta. Jos hän olisi vihannut meitä tai halunnut meidät heti tuomita, hän olisi tehnyt toisen valinnan. Hän antoi meille mahdollisuuden. Ei oikeutta, vaan vapauden. Vapauden elää elämämme niin kuin haluamme, vapauden tulla hänen luokseen tai jäädä itse pois. Ei oikeutta tehdä tätä päätöstä kenenkään puolesta.

Kirkko on monessa suhteessa nykyään hyvin vääristynyt, niin ovat myös uskovaiset. Tämä pistää minut miettimään, haluanko kuulua kumpaankaan yhteiskunnan luokkaan. Kirkkoon kuuluu sekä uskovaisia, että niitä, joita ei voi uskovaisiksi luokitella. Uskovaisiin kuuluu sekä kirkossa olevia, että siitä eronneita. En usko, että nykypäivän kirkko on sellainen, jonka Jeesus olisi halunnut luoda. En usko, että nykypäivän uskovaiset ymmärtävät, millä perusteilla uskovat ja mitä.

Viha homoseksuaalisuutta kohtaan (kristinuskon näkökulmasta) kumpuaa Vanhasta Testamentista, vanhasta liitosta kauan, kauan sitten. Uusi Testamentti eroaa opetuksillaan paljon vanhasta. Se on uusi liitto ihmisten ja Jumalan välillä. Ikuinen elämä ei ole enää rituaaleja, uhreja ja lakien noudattamista. Se on rakkautta ja uskoa. Sille, joka tekee meitä kohtaan väärin, ei enää tulekaan tehdä samoin. Hänelle tulee kääntää toinenkin poski, jotta hän voi runnoa senkin murskaksi. Jeesus muutti meidän suhteemme Jumalaan, teki siitä aivan erilaisen. Hän toi mukanaan uudet säännöt, uuden uskonnon. Ei meillä enää ole oikeutta tappaa miestä, joka harrastaa seksiä toisen miehen kanssa.

On myös muistettava, ettei Raamattu ole taivaasta pudonnut. Yritäppä kirjoittaa teksti, johon omat mielipiteesi ja näkemyksesi, skeemasi ja tietosi eivät vaikuta pätkääkään. Raamattu on ihmisten kirjoittama kirja, eikä kukaan tietääkseni ole muuta väittänyt - ainakaan evl-kirkossa. Jo evankeliumien nimet (Matteus, Markus, Luukas ja Johannes) kielivät jotakin kirjoittajistaan.

Virheiden tekeminen on inhimillistä. On inhimillistä sekoittaa totuus ja omat mielikuvansa. On inhimillistä, ettei kukaan pysty kirjoittamaan tekstiä, jossa oma minuus ei ollenkaan hohda läpi. On inhimillistä, että Raamatusta löytyy todennäköisesti paljon sellaista, mitä Jumala ei itse allekirjoittaisi omaksi laikseen.

Niin. Perusajatus tuossa opuksessa on kaiketi kaikkein tärkeintä. Ja se perusajatus ainakin Uudessa Testamentissa, väänsit sen miten päin hyvänsä, on rakkaus. Ei tuomitseminen.

Älköömme siis ihmiset tuomitse, vaan annetaan niiden hoitaa se homma, jotka oikeasti sen osaavat ja tietävät, mitä tekevät. Jumalaa tulee kunnioittaa myös sillä, ettemme ruve itse Häntä leikkimään. Kenenkään on tuskin tarve esiintyä Jumalana. Me emme voi tietää Hänen täsmällistä tahtoaan, joten tyytykäämme autuaaseen tietämättömyyteen. On rakas taakka pyrkiä tietämään kaikessa oikea ja väärä, jos se on mahdotonta. Miksi siis yrittää jos siihen ei ole tarvetta?

Kirkkoa on ymmärrettävä myös historiallisena laitoksena. Se on ollut olemassa kauan ja tietyt asiat ovat perinteitä. Avioliitto on minusta yksi niistä. Avioliitto on hyvin perinteinen asia ja kirkon vihkimässä muodossa se on kuulunut nimenomaan miehelle ja naiselle, heidän välilleen. En ehkä lähtisi näin vahvaa, vanhaa perinnettä muuttamaan. Rinnalle haluaisin kuitenkin omanlaisen ratkaisun homopareille.

Tärkeintä minusta olisi, että kirkosta tulisi meidän kaikkien kirkko. Pitäisi löytää ratkaisuja, jotka tyydyttäisivät mahdollisimman monia. Kirkon pitäisi olla avoin, yhtenäinen laitos, jonne kaikki voisivat tulla ja jonka silmissä kaikki ihmiset kuuluisivat samaan kastiin. Sen tulisi olla meidän kirkko, ei rajoittua kuulumaan vaan sille osalle, jonka mielipiteitä se säntillisesti noudattaa.

I’m loving angels instead

On niitä päiviä, kun todellisuus tuntuu jotenkin mahdottomalta, tavoittamattomalta. Haaveet ovat ruosteessa, tuntuu, ettei niitä kykene millään pitämään realistisena. Tulevaisuus pelottaa. Pelottaa, että joku sanoo jonkin pienen sanan tai osoittaa jollakin pienellä eleellä asioiden olevan toisin, kuin toivoisin, ja silloin unelmani romuttuvat, kuolevat. Sitä hetkeä pelkään tällä hetkellä eniten.

On helppo miettiä kauniin laulun kaunista lausetta. Joskus on helpompi rakastaa enkeleitä; kuolleita haaveita, kuolleita persoonia. Kuolleet eivät (ainakaan minulle) tule sanomaan, että se mitä teet tai se, miten tunnet, on väärin. Kuolleita saa rakastaa rauhassa. Kukaan ei tule tuhoamaan unelmaa. Oli unelma sitten suoraan rakkaudesta, perheestä, ystävästä... tai kuten minulle toisinaan, isoäidistä. Valitettavasti toinen heistä kun ei vain tunnu samalta, kuin mummo. Alkoholi voi pilata niin paljon kaunistakin.

Tänään, nyt illalla, vaivun ajatukseeni siitä, mitä olen menettänyt. Ystäväni, mummoni, tuhat ja sata haavetta. Ensirakkautenikin, tosin siitä olen yksin onnellinen. Jotenkin on helpompi rakastaa mummoa ja ystävääni tuolla taivaassa, kuin tätä maailmaa. Vaikken nyt sano, etten rakastaisi tämän maailman persoonia, ehei, Sinikettu, Pörriäinen ja Murmeli - te olette minulle tosi tärkeitä ja rakkaita. Enkeleiden suhteen on vain helpompi rakastaa. Ei tarvitse pelätä tekevänsä väärin, sillä kukaan ei ole sitä kertomassa.

Onneton kanaemo tuhansien ajatusten maailmassa

Minuun voidaan viitata kanaemona, joka pitää huolta läheisistään. Sellainen olenkin, eräänlainen tukipilari, johon on sallittua ihan luvan kanssa nojata silloin, kun tuntuu pahalta tai jokin syö sisältä. Pidän itseäni vahvana, sieluni on vahva. En taivu pikkutuulessa enkä kaadu myrskyssä. Silti sisälläni myllää toisinaan. Enkä ole täydellinen.

Jokainen äiti varmasti miettii joskus, osaako toimia oikein, onko hyvä äiti. Minua ei voi äidiksi sanoa, mutta olen kyllä emo, joka on haalinut siipiensä alle paljon poikasia. Jotkut poikaset eivät edes tiedä olevansa siellä, mutta silti ne ovat, silti siipi pyrkii suojaamaan niitä maailman tuulilta, jotta niillä olisi hyvä olla. Uudet ystäväni tuskin tietävät, kuinka paljon minulle merkitsevät ja millaisen aseman olen jo mielessäni ottanut. Miten haluan sulkea heidät syliini ja pitää heidät siellä turvassa.

Tämäkään kanaemo ei kuitenkaan ole virheetön. Minulle ei ole luoja suonut silmiä, jolla näkisin kaiken. Varsinkin sellaisten ihmisten kohdalla, joiden ajatuksia en tunne tai en ymmärrä, minun on vaikea tietää, mitä pinnan alla tapahtuu. Siksi minun on vaikea olla paikalla silloin, kun minua tarvitaan.

Toinen asia on tietenkin myös se, osaanko olla paikalla oikealla tavalla. Osaanko olla sellainen, kuin minun tarvittaisiin olevan. Osaanko suojella oikeilta asioilta, tukea oikeissa asioissa? Osaanko puhua oikein, osaanko muotoilla suojaukseni oikeanlaiseksi? Osaanko olla hyvä äiti, joka ei paapomisellaan pilaa lapsiaan, ei estä heitä käymästä vastoinkäymisiään läpi, mutta joka tukee ja auttaa?

Emon rooli on vaikea, ei suinkaan helppo. Se on minulle luonnollinen ja luonteva, mutta ei kuitenkaan automaattinen ja yksiselitteinen. Minä rakastan rooliani, mutta on hetkiä, jolloin siitä on osattava luopua. On hetkiä, jolloin on osattava olla pelkästään ystävä. Ihan aito, oikea ystävä. On hetkiä, joiden ei ole tarkoituskaan kuulua äidille. Ystävänhetkiä. Silloin olisi riisuttava kanan asu ja pukeuduttava itsekseen.

Mutta entä, kun kananasu ei lähdekään yltä? Entä, kun se onkin todellinen nahkani? Entä, jos se onkin todellinen luonteeni?

Kanaemo kamppailee samojen kysymysten kanssa, kuin äitikin. Miten olla hyvä äiti, miten pitää lapsistaan huolta. Milloin lapset eivät kaipaa äitiä, vaan ystävää? Milloin lapset eivät kaipaa kumpaakaan - milloin pitäisi vain antaa olla? Miten antaa lapsille ne oikeat neuvot, joiden avulla pärjätä tässä maailmassa?