torstai 28. lokakuuta 2010

Kirkosta meidän kaikkien kirkko

Keskustelu kirkon suhtautumisesta homoseksuaalisuuteen käy kuumana. Tulossa on seurakuntavaalit ja meikäläisenkin postiluukusta on kolahtanut alas kirje, jossa on kaupunkimme vähäinen ehdokaslista. Sopivan äänestettävän löytäminen on kuin etsisi suosta nakkimakkaraa - melkeinpä mahdotonta. Kenet minä valitsisin, kenellä on samat arvot kuin minulla? Homoseksuaalisuus puhuttaa monessa mielessä ja ehdokkaita on A:sta Ö:hön. Toiset ovat sitä mieltä, että homot sietäisi suistaa samantein helvetin kuiluun, toiset ovat sitä mieltä, että homoseksuaalisuus on hyväksyttävä asia ja kirkonkin sietää panostaa siihen, miten kohtelee erilaisella tavalla seksuaalisesti suuntautuneita. Mutta vaikka homoseksuaalisuuteen liittyvät kommentit natsaisivatkin, löytyy ehdokkaiden mielipiteistä vielä paljon muutakin puitavaa. Oli miten oli, tämän tekstin aihe ei suinkaan rajoitu tuleviin seurakuntavaaleihin ja paikkakuntamme surkean valikoiman kommentoimiseen. Enkä halua myöskään kuulla ainoatakaan ehdotusta siitä, että jos ei kerran ehdokkaat kelpaa, niin mene itse ehdolle. Kyllä, ehkä joskus tulevaisuudessa, mutta sen aika ei ole vielä nyt.

Minun mielestäni kirkon tulee olle meidän kaikkien ihmisten kirkko. Se kuuluu meistä jokaiselle, joka haluaa siihen kuulua - kuulupa se niillekin, jotka haluavat vain joskus vierailla katsomassa. Evankelisluterilaisen kirkon asema valtionkirkkona on minusta tässä keskustelussa olennainen. Jos kirkko haluaa pysyä virallisena valtion kirkkona, sen pitää osata hieman mukautua valtioonsa. Suomi on maa, jossa rasismi ja syrjintä ovat lailla kiellettyjä. Niin "korkeassa" ammatissa, kuin kirkon virkamiehinä toimivalta henkilöltä voisi olettaa Suomen lakien noudattamista. Ketään ei tule syrjiä sukupuolen, ihonvärin, kotimaan tai seksuaalisen suuntautumisen, eikä ylipäätään minkään muunkaan syyn takia - varsinkaan kirkossa. Kirkko on kansan turvapaikka ja esimerkiksi pappi on sen auttaja - se, jolla menee elämässä huonommin ja se, joka haluaa tukeutua kirkkoon tulee olla tervetullut, riippumatta henkilön muista mielipiteistä.

Monet uskovaiset ovat jo pitkään unohtaneet, että kaiken takana on Jumala. Yksi yhteinen Jumala. Jumala, jonka kaikkivaltiudesta kirkon piirissä tuskin esitetään kyseenalaistavaa mielipidettä. Meillä ei ole oikeutta tuomita. Meillä ei ole oikeutta sanoa toiselle ihmiselle, miten hänen tulee elää ja miten ei. Jos joku elää elämänsä väärin, hän asettuu Raamatun mukaan Jumalan eteen ja Jumala on hänet tuomitseva. Ihmisellä ei ole siihen oikeutta. Ymmärrän kyllä tuomitsemisen, jos siihen on välttämätöntä tarvetta. Esimerkiksi murhasta on tuomittava. Viattomia ei saa vahingoittaa ei henkisesti, eikä fyysisesti. Sen sijaan sellaiset asiat, kuten seksuaalinen suuntautuminen, jotka eivät vahingoita ketään, ovat puhtaasti ihmisen omia valintoja. Olemalla homoseksuaali ihminen ei ainakaan tietoisesti satuta toista ihmistä. Tällöin en näe, että toisella ihmisellä olisi oikeutta tuomita hänen tekoaan (mikäli homoseksuaalisuutta voimme edes teoksi tuomita). Me emme voi nähdä Herran, kaikkivaltiaan pääkoppaan (ja tämän voimme ottaa vertauskuvallisesti, koska kukapa meistä osaa sanoa, onko Jumalalla päätä, vai ei). Meidän on luotettava, että Hän ilmaisee kyllä tahtonsa sitten, kun on sen aika. Hänen tahtoaan meidän tulee noudatta, ei omaamme. Vaikka kuinka vihaisimme homoja, Jeesus on kuitenkin opettanut meitä rakastamaan. Jopa vihamiehiämme. Ei hän opettanut meitä tuomitsemaan. Ei Jeesus häätänyt ihmisiä luotaan. Hän otti heidät vastaan. Hän kuoli sinun ja minun puolesta. Hän toimii sovittelijana meidän kaikkien puolesta. Jos hän olisi vihannut meitä tai halunnut meidät heti tuomita, hän olisi tehnyt toisen valinnan. Hän antoi meille mahdollisuuden. Ei oikeutta, vaan vapauden. Vapauden elää elämämme niin kuin haluamme, vapauden tulla hänen luokseen tai jäädä itse pois. Ei oikeutta tehdä tätä päätöstä kenenkään puolesta.

Kirkko on monessa suhteessa nykyään hyvin vääristynyt, niin ovat myös uskovaiset. Tämä pistää minut miettimään, haluanko kuulua kumpaankaan yhteiskunnan luokkaan. Kirkkoon kuuluu sekä uskovaisia, että niitä, joita ei voi uskovaisiksi luokitella. Uskovaisiin kuuluu sekä kirkossa olevia, että siitä eronneita. En usko, että nykypäivän kirkko on sellainen, jonka Jeesus olisi halunnut luoda. En usko, että nykypäivän uskovaiset ymmärtävät, millä perusteilla uskovat ja mitä.

Viha homoseksuaalisuutta kohtaan (kristinuskon näkökulmasta) kumpuaa Vanhasta Testamentista, vanhasta liitosta kauan, kauan sitten. Uusi Testamentti eroaa opetuksillaan paljon vanhasta. Se on uusi liitto ihmisten ja Jumalan välillä. Ikuinen elämä ei ole enää rituaaleja, uhreja ja lakien noudattamista. Se on rakkautta ja uskoa. Sille, joka tekee meitä kohtaan väärin, ei enää tulekaan tehdä samoin. Hänelle tulee kääntää toinenkin poski, jotta hän voi runnoa senkin murskaksi. Jeesus muutti meidän suhteemme Jumalaan, teki siitä aivan erilaisen. Hän toi mukanaan uudet säännöt, uuden uskonnon. Ei meillä enää ole oikeutta tappaa miestä, joka harrastaa seksiä toisen miehen kanssa.

On myös muistettava, ettei Raamattu ole taivaasta pudonnut. Yritäppä kirjoittaa teksti, johon omat mielipiteesi ja näkemyksesi, skeemasi ja tietosi eivät vaikuta pätkääkään. Raamattu on ihmisten kirjoittama kirja, eikä kukaan tietääkseni ole muuta väittänyt - ainakaan evl-kirkossa. Jo evankeliumien nimet (Matteus, Markus, Luukas ja Johannes) kielivät jotakin kirjoittajistaan.

Virheiden tekeminen on inhimillistä. On inhimillistä sekoittaa totuus ja omat mielikuvansa. On inhimillistä, ettei kukaan pysty kirjoittamaan tekstiä, jossa oma minuus ei ollenkaan hohda läpi. On inhimillistä, että Raamatusta löytyy todennäköisesti paljon sellaista, mitä Jumala ei itse allekirjoittaisi omaksi laikseen.

Niin. Perusajatus tuossa opuksessa on kaiketi kaikkein tärkeintä. Ja se perusajatus ainakin Uudessa Testamentissa, väänsit sen miten päin hyvänsä, on rakkaus. Ei tuomitseminen.

Älköömme siis ihmiset tuomitse, vaan annetaan niiden hoitaa se homma, jotka oikeasti sen osaavat ja tietävät, mitä tekevät. Jumalaa tulee kunnioittaa myös sillä, ettemme ruve itse Häntä leikkimään. Kenenkään on tuskin tarve esiintyä Jumalana. Me emme voi tietää Hänen täsmällistä tahtoaan, joten tyytykäämme autuaaseen tietämättömyyteen. On rakas taakka pyrkiä tietämään kaikessa oikea ja väärä, jos se on mahdotonta. Miksi siis yrittää jos siihen ei ole tarvetta?

Kirkkoa on ymmärrettävä myös historiallisena laitoksena. Se on ollut olemassa kauan ja tietyt asiat ovat perinteitä. Avioliitto on minusta yksi niistä. Avioliitto on hyvin perinteinen asia ja kirkon vihkimässä muodossa se on kuulunut nimenomaan miehelle ja naiselle, heidän välilleen. En ehkä lähtisi näin vahvaa, vanhaa perinnettä muuttamaan. Rinnalle haluaisin kuitenkin omanlaisen ratkaisun homopareille.

Tärkeintä minusta olisi, että kirkosta tulisi meidän kaikkien kirkko. Pitäisi löytää ratkaisuja, jotka tyydyttäisivät mahdollisimman monia. Kirkon pitäisi olla avoin, yhtenäinen laitos, jonne kaikki voisivat tulla ja jonka silmissä kaikki ihmiset kuuluisivat samaan kastiin. Sen tulisi olla meidän kirkko, ei rajoittua kuulumaan vaan sille osalle, jonka mielipiteitä se säntillisesti noudattaa.

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

I’m loving angels instead

On niitä päiviä, kun todellisuus tuntuu jotenkin mahdottomalta, tavoittamattomalta. Haaveet ovat ruosteessa, tuntuu, ettei niitä kykene millään pitämään realistisena. Tulevaisuus pelottaa. Pelottaa, että joku sanoo jonkin pienen sanan tai osoittaa jollakin pienellä eleellä asioiden olevan toisin, kuin toivoisin, ja silloin unelmani romuttuvat, kuolevat. Sitä hetkeä pelkään tällä hetkellä eniten.

On helppo miettiä kauniin laulun kaunista lausetta. Joskus on helpompi rakastaa enkeleitä; kuolleita haaveita, kuolleita persoonia. Kuolleet eivät (ainakaan minulle) tule sanomaan, että se mitä teet tai se, miten tunnet, on väärin. Kuolleita saa rakastaa rauhassa. Kukaan ei tule tuhoamaan unelmaa. Oli unelma sitten suoraan rakkaudesta, perheestä, ystävästä... tai kuten minulle toisinaan, isoäidistä. Valitettavasti toinen heistä kun ei vain tunnu samalta, kuin mummo. Alkoholi voi pilata niin paljon kaunistakin.

Tänään, nyt illalla, vaivun ajatukseeni siitä, mitä olen menettänyt. Ystäväni, mummoni, tuhat ja sata haavetta. Ensirakkautenikin, tosin siitä olen yksin onnellinen. Jotenkin on helpompi rakastaa mummoa ja ystävääni tuolla taivaassa, kuin tätä maailmaa. Vaikken nyt sano, etten rakastaisi tämän maailman persoonia, ehei, Sinikettu, Pörriäinen ja Murmeli - te olette minulle tosi tärkeitä ja rakkaita. Enkeleiden suhteen on vain helpompi rakastaa. Ei tarvitse pelätä tekevänsä väärin, sillä kukaan ei ole sitä kertomassa.

torstai 7. lokakuuta 2010

Onneton kanaemo tuhansien ajatusten maailmassa

Minuun voidaan viitata kanaemona, joka pitää huolta läheisistään. Sellainen olenkin, eräänlainen tukipilari, johon on sallittua ihan luvan kanssa nojata silloin, kun tuntuu pahalta tai jokin syö sisältä. Pidän itseäni vahvana, sieluni on vahva. En taivu pikkutuulessa enkä kaadu myrskyssä. Silti sisälläni myllää toisinaan. Enkä ole täydellinen.

Jokainen äiti varmasti miettii joskus, osaako toimia oikein, onko hyvä äiti. Minua ei voi äidiksi sanoa, mutta olen kyllä emo, joka on haalinut siipiensä alle paljon poikasia. Jotkut poikaset eivät edes tiedä olevansa siellä, mutta silti ne ovat, silti siipi pyrkii suojaamaan niitä maailman tuulilta, jotta niillä olisi hyvä olla. Uudet ystäväni tuskin tietävät, kuinka paljon minulle merkitsevät ja millaisen aseman olen jo mielessäni ottanut. Miten haluan sulkea heidät syliini ja pitää heidät siellä turvassa.

Tämäkään kanaemo ei kuitenkaan ole virheetön. Minulle ei ole luoja suonut silmiä, jolla näkisin kaiken. Varsinkin sellaisten ihmisten kohdalla, joiden ajatuksia en tunne tai en ymmärrä, minun on vaikea tietää, mitä pinnan alla tapahtuu. Siksi minun on vaikea olla paikalla silloin, kun minua tarvitaan.

Toinen asia on tietenkin myös se, osaanko olla paikalla oikealla tavalla. Osaanko olla sellainen, kuin minun tarvittaisiin olevan. Osaanko suojella oikeilta asioilta, tukea oikeissa asioissa? Osaanko puhua oikein, osaanko muotoilla suojaukseni oikeanlaiseksi? Osaanko olla hyvä äiti, joka ei paapomisellaan pilaa lapsiaan, ei estä heitä käymästä vastoinkäymisiään läpi, mutta joka tukee ja auttaa?

Emon rooli on vaikea, ei suinkaan helppo. Se on minulle luonnollinen ja luonteva, mutta ei kuitenkaan automaattinen ja yksiselitteinen. Minä rakastan rooliani, mutta on hetkiä, jolloin siitä on osattava luopua. On hetkiä, jolloin on osattava olla pelkästään ystävä. Ihan aito, oikea ystävä. On hetkiä, joiden ei ole tarkoituskaan kuulua äidille. Ystävänhetkiä. Silloin olisi riisuttava kanan asu ja pukeuduttava itsekseen.

Mutta entä, kun kananasu ei lähdekään yltä? Entä, kun se onkin todellinen nahkani? Entä, jos se onkin todellinen luonteeni?

Kanaemo kamppailee samojen kysymysten kanssa, kuin äitikin. Miten olla hyvä äiti, miten pitää lapsistaan huolta. Milloin lapset eivät kaipaa äitiä, vaan ystävää? Milloin lapset eivät kaipaa kumpaakaan - milloin pitäisi vain antaa olla? Miten antaa lapsille ne oikeat neuvot, joiden avulla pärjätä tässä maailmassa?

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Miksi äidin pitää kuitenkin sitten aina nähdä läpi...

Sinikettuselleni huomio: mikäli yhtään arvaat/tiedät/tajuat mistä kirjoittelen, en halua kuulla ainoatakaan arvausta henkilöiden nimistä (minulle tai muille) + tämä aihe ei kaipaa ainoatakaan teoriaa yhdessä jomman kumman yhteisen ystävämme kanssa. Pyydän sinua ymmärtämään olla ystävä ja jättää tämä asia tasan ja ainoastaan ja vain yleisen keskustelun tasolle toistaiseksi. Pleace.

Nyt kysytte, mikä lienee tämänkertaisen otsikon takana ja kiinnostutte myös kommentista Siniketulle. Kommentti on täysin inside, enkä aijo sitä kommentoida kenellekään, paitsi ehkä hänelle kahdenkeskeisesti. Piste.

Haluan aluksi selittää hieman sielunmaailmaani ja ajatusteni toimintaa. Se on minulle hyvin tärkeää tämän asian suhteen. Yleinen tapani käsitellä minulle vaikeita asioita on se, että ne lähtevät liikenteeseen alitajunnassa. Tiedostan ne kyllä tavallaan, mutta en vielä sano itselleni, että tällainen asia, tunne tms. on olemassa. Annan sen kehittyä, annan sille aikaa, annan itselleni aikaa. Haluan leikkiä sillä, mitä tunnen ja mietin. Niin kauan, kuin se ei ole tavallaan itselle totta, sitä voi pyöritellä ja muokkailla ja sen kustannuksella voi mielensisäisesti pilailla. Kun olen kirjoittanut asian, sanonut sen tai vain ajatuksissani selkeästi todennut itselleni, että asia on näin, en voi enää piilottaa sitä itseltäni. Silloin se on aitoa ja raakaa totuutta minulle.

Tänään erehdyin innoissani keskustelemaan äidin kanssa ihan vain small talkina elämästäni nykyään, erinäisistä ihmisistä ja erinäisistä muista jutuista. Ja juuri siitä ihmisestäkin vielä, jonka suhdetta minuun tai minun suhdetta siihen tai minun mielipiteitä siihen olen osannut arvata äidin aavistelleen jo kauan. Shit! Ojasta allikkoon. Miksi sen aina pitää sanoa arvauksensa ääneen? Se ei kerta kaikkiaan osaa tukkia suutansa silloin, kun pitäisi. Fyysinen reaktioni äidin sanoihin paljasti kaiken ja myönsi tietoisen minäni puolesta asian olemassaolon. Pang! Niin se paukahti ilmoille ja siinä se nyt on. Nyt minä en ainakaan voi olla ajattelematta sitä ja pitämättä sitä totena. En voi enää leikkiä sillä, en vitsailla, enkä peitellä itseäni.


Pahinta tietenkin on se, etten ollut vielä valmis tähän. Eikä äiti sitä tajunnut, tietenkään. Ei se tajua tällaisia asioita, se ei osaa tulkita ihmisiä. Ehkä se johtuu siitä, että se on vähän irtautunut muista ihmisistä, elämä on sille vain työtä ja kaikki kaveritkin työtä ja työn välillä toimivia juttuja. Ainakin melkein.

Olisihan se mukavaa, jos saisi omilta tunteiltaan rauhan. Nyt minun pieni maailmani on levähtänyt käsiin ja se pitäisi saada kurottua kasaan. Pitäisi osata nipistellä paloja pois sen reunoilta ja kääriä kulmat takaisin nyytin keskelle. Että jokin pieni, merkityksetön ja auttamattoman idioottimainen juttu voi merkitä huonolle valehtelijalle paljon! Ja että pitää olla huono valehtelemaan. En sitten osaa piilottaa mitään, jos suoraan kysytään. Onneksi suurin osa ihmisistä ei esitä kysymyksiään suoraan. Tässä sinulle, Sinikettu, yksi syy olla puhumatta tästä vielä mitään kirjaimellisesti ja sanallisesti päin naamaa tai puhelimessa. Jos sun on ihan pakko, laita tekstaria, silloin saan mahdollisuuteni valehdella tai kiertää asian parhaimmaksi katsomallani tavalla.

Jännää, että tuntuu, että olisin onnistunut hankkimaan pikkiriikkisen kuilun myös itseni ja ystävieni välille. Useimmiten minulla ei kerta kaikkiaan ole mitään, mitä en heille kertoisi. Nyt asioita on jo kokonaiset 2 kappaletta. Tämän jälkimmäisen he arvaisivat helposti, toivon kuitenkin, että he säästävät minut arvailulta ja antavat aikaa. Nyt ei todellakaan olisi minulle sopiva hetki pelata pullonpyöritystä - pelihän perustuu luottamukseen ja juuri nyt en sitten kyllä luotettavia vastauksia kykenisi antamaan.

Niin, ja mitä pörriäiseen tulee (ulkopuolinen yleisöni rakastaa näitä koodinimiä, eikö?). Ehdottomasti kiellän kaiken puheen tästä hänelle. Pörriäinen ei tiettävästi lue blogiani (ja haluan pitää asian toistaiseksi näin) + hänen alien-telepaattinen yhteytensä ei ole vielä toiminut. Pyydän vain aikaa.

Haluan höpöttää tästä omiani blogiini monestakin syystä. Yksi on se, että nyt, kun tästä on tullut totta, haluan, että tämä pysyy totena. En halua antaa itselleni mahdollisuutta deletoida asiaa ja siirtää sitä takaisin alitajunnan ja tietoisen tajunnan välille. Toisaalta kun on hyvin tärkeää, että prosessoin näitäkin asioita ihan pääkopassanikin, täydellä tietoisuudella.

Toisaalta haluan antaa itselleni luvan tutkailla tätä asiaa ja itseäni tämän asian suhteen. Haluan antaa tälle asialle luvan kehittyä. Haluan antaa sille tilaa muotoutua ja niin pois päin.

Ja jotta jättäisin kaikki porsaanreikäsi pois, kettuystäväni, ei puhettakaan tästä myöskään äidilleni. Ehei. Ei. ja vielä kerran EI. En nyt usko, että hän pomppasi ensimmäiseksi mieleesi, mutta ihan näin tulevien ideoiden varalta.

Itse asiassa, jos todella haluat tietää, soita. Ehkäpä, lopulta ja kuitenkin, voin puhua tästä sinulle. Ja se on suuri, iso ehkä. Jos osoitat olevasi luotettava murmelin ja pörriäisen suhteen. Heidän kanssaan en tästä vielä halua puhua. Syistä tähänkin voidaan tietty puhua... ja toivottavasti nyt ymmärrät sen.

Kaikille muille jotka tätä mahdollisesti lukevat: ottakaa pääpointtina se, että selitän omituisia aivoituksiani.

Ja vielä ketulle: Niin, teema jota lupasin käsitellä, lapset, saa nyt vielä jäädä hetkeksi. Olen liian hermostunut miettiäkseni sitä juuri nyt.

tiistai 5. lokakuuta 2010

Jalkapallo on kaunis laji - vai onko?

Niin, siis mitä häh, kysyt minulta? Ei Al ikinä kirjoita mistään tällaisesta, eihän hän edes ole sellainen ihminen, joka pitää jalkapallosta. Ha, minä naurahdan. Yllätyksellisyyttäkö, vai? Jalkapallosta ja jääkiekosta kuulemma puhutaan usein YO-äikässä, joten minä ajattelin harjoitella näin ennakkoon... tai sitten vain tarkastella tätä monille rakasta lajia omasta näkökulmasta.

Jalkapallo on kaunis laji

Miehen otsassa sykkivä suoni välittää verta sydämen nopean sykkeen avulla kohteeseensa. Se näkyy sinipunertavana ihon läpi ja on pullistunut pintaan. Lyhyen karvoituksen peittämillä kasvoilla helmeilee satoja pieniä hikipisaroita, joista jokaisesta heijastuu ympäröivä areena, sen nurmi ja tuhatpäinen katsomo. Otsa on muutamalla kurtulla keskittymisen merkkinä. Silmien mustuainen vuoroin pienenee, vuoroin suurenee kun mies aistii ympäristöään, katsoo kauas nähdäkseen sopivan pelaajan, jolle syöttää tai seuraa läheltä viilettävien vastajoukkoeen pelaajien liikkeitä.

Niin, onhan tuo mies komea. Hänen lihaksensa jännittyvät vuorotellen hänen juostessaan tuhatta ja sataa eriväristen pelipaitojen kirjossa. Jalat polkevat maata ja kädet huitovat ilmaa. Loppujen lopuksi kasvoilla värähtää ilme, joka kertoo, että mies on tehnyt päätöksen. Tuo ilme on niin pieni, ettei sitä oikeastaan edes huomaa. Se on vain pakonomainen liike, ei tietoinen, eikä hallittu. Hetkeä myöhemmin mies potkaisee pallon kuolettavalla voimalla kohti vastustajan maalia.

Tuo mustavalkoinen, kuran ja nurmen värittämä kappale halkoo ilmaa korkealla päiden yläpuolella. Se pyörii ilmassa tasaista rataa, johon potkun fysiikka on sen saatellut. Kuusikulmaiset, geometriset kuviot pallon pinnalla katsovat vuoroin kohti taivasta, vuoroin maata. Ne näkevät jännittyneiden pelaajien rykelmän alapuolellaan, joista osa koittaa estää palloa saavuttamasta määränpäätään, osa estää estäjiä estämästä pallon kulkua.

Pallo ohittaa maalivahdin kuin hidastetussa elokuvassa. Maalivahdin hyppy kohti nopeasti etenevää kappaletta on miltei epätoivoinen. Hänen suustansa lentää sylki, hänen kätensä kurottautuvat ääriasentoon. Hän koettelee miehen fysiikan rajoja. Hetkeä myöhemmin pallo kolahtaa maaliverkkoon ja maalivahti makaa rähmällään maassa, kiroten.

Sillä hetkellä, kun pallo päätyy perille määränpäähänsä, tuhatpäinen katsomo suorastaan sekoaa. Siellä huudetaan, siellä puhalletaan kaikenlaisia pillejä, siellä heilutaan, siellä kiljutaan. Pienen, jalkapallohulluudesta kärsivän lapsen poskelle vierähtää kyynel - hänen kannustamansa joukkoe on 6-0 häviötilanteessa. Toisaalla vanha, lihava ja hyvin ruma ukko heiluu joukkoeen kotimaan lippu kasvoilleen maalattuna niin roimasti, että kaataa naapurinsa. Vierekkäin istuvat kannattajat ryhtyvät tappelemaan keskenään. Toinen oli sitä mieltä, että maali oli sääntöjen vastainen ja lyö vastustajajoukkoetta kannattavaa urpoa täysillä kasvoille. Tappelu yltyy veriseksi, nenät vuotavat, silmät kellastuvat ja kasa hius- ja viiksikarvoja makaa maassa unohdettuina.

Kyllä sen pitää olla kerta kaikkiaan mahdottoman kaunista, mikä saa näin monen ihmisen lumoihinsa, eikö? Jokin viehätys tässä suuressa urheilussa on.

Myönnettäköön, että joskus ammoisina aikoina tuli nappulaliigan jalkapallokoulu käytyä ja joukkoeessa hetki pelailtua. Ja jalkapallon takia on matkustettu Ahvenanmaalle asti. Niinpä. On se pirun kiehtova urheilulaji.

Ajatuksia terveydestä...

Terveys on aina ajankohtainen, aina yhtä puhuttava aihe. Sitä tulee ulos joka tuutista ja samalla, että terveys on jokaiselle hyvin henkilökohtainen asia, siitä tehdään koko ajan myös yhteisöllisempää. Jotkut asiat, jotka kenties entisajan maailmassa olivat tabuja, vyöryvät nyt päällemme televisiosta ja radiosta. Netti nyt on aina ollut sellainen paha pirulainen, josta löytää melkein mitä tahansa, kun vähän viitsii hakea...

Monille terveys on itseisarvo, monille jopa elämän pääpointti. Terveyttä yritetään edistää monilla eri tavoilla. Perusterveyden lisäksi aivan oma saransa on lääketiede, joka pyrkii säännöstelemään ja ruohimaan ihmisistä niin terveitä, kuin vain on mahdollista. Olemme menneet jo jalostuksen puolelle, sillä jos sikiössä näyttää olevan jotakin vialla, saatetaan se päätyä abortoimaan ilman, että sille on annettu mahdollisuutta osoittaa olevansa elinkelpoinen tai kelvoton. Ja toisaalta tällaiseenkin asiaan on monta eri katsantokantaa. Voidaanhan miettiä, että mikä nykyajan "seulonnassa" eroaa niin kovasti menneistä ajoista, silloin "epäkelvot" yksilöt eivät lunastaneet elinoikeuttaan luonnon takia, nyt me vain teemme homman luonnon puolesta, kun se ei enää niin paljon kosketa meidän elämäämme.

Kuitenkin on kysyttävä, ollaanko meistä ihmisistä luomassa jonkinlaista superlajia, pyrimmekö liiaksikin karsimaan kaikki huonot geenit pois? Jos emme vielä, niin onko maailma menossa sitä kohti.

Minua mietityttää usein kaiken maailman hedelmöityshoidot, joista ehkä jotkut vielä käsitän ja kykenen ymmärtämään, sekä hyväksymään. Äärimmäisyyksiin en kuitenkaan esimerkiksi omalla kohdallani menisi, jos joskus tulevaisuudessa lapsen haluaisin. Jos kaksi ihmisyksilöä eivät luonnollisesti ole kykeneväisiä hankkimaan lasta keskenään, onko kannattavaa, että he ryhtyvät tähän ns. kaikin keinoin? Minkälaiset ongelmat siirrämme tällä tavalla tuleville sukupolville, vai siirrämmekö? Onko mahdollista, että omat lapsemme ovat perineet meiltä jotakin geneettistä, joka aiheuttaa saman ongelman heille? Onko kenties täysin väärin, että edes mietimme tällaista asiaa? Pitäisikö meidän ajatella niin pitkälle?

Melkein kaikella terveyteen liittyvällä on kääntöpuolensa. Jos korostetaan liiaksi sitä, että lihavuus on pahasta ja kaikkien lihavien pitäisi saavuttaa äkisti normaalipaino, jotta he eivät rasittaisi terveydenhuoltoamme ja vaarantaisi henkeään, luommeko lihaville ihmisille liian suuren paineen? Onko ihmisellä oikeus tuntea olonsa hyväksi ilman, että hän on kaikin puolin täydellinen ja täysin terve (siis: ihannepainoinen, ei sairauksia ja hyvässä kunnossa jne.)? Karu totuus on kuitenkin se, että aina, kun jotakin tällaista asiaa ylikorostetaan, asianomaisille ihmisille saattaa seurata syyllisyydentunnetta ja ahdistusta.

Niin, ja kun terveyttä kerran tulee ulos joka puolelta, niin onko terveyden merkitys hyvään elämään lopulta kuitenkaan kaikkein tärkein? Tai edes toiseksi tai kolmanneksi tärkein? Voiko päällepäin hyvin sairas ihminen olla samaan aikaan onnellisempi, kuin se, jonka kroppa pelittää täydellisesti? Voimmeko vetää linjan mielenterveydestä fyysiseen terveyteen ja toisinpäin?

Minulle terveys on menettänyt itseisarvon merkityksen, enkä pidä sitä enää siinä valokeilassa, jossa se on minulle esitetty. Jos vanhempani huomauttavat siitä, että olen viimeaikoina hieman lihonnut, kuittaan tämän yleensä toteamalla, että niin olenkin (olen normaalipainoinen, mutta kuten jotkut jotka ovat varhaisia blogitekstejäni lukeneet tietävät, on minulla ollut jalkaongelmia, joiden takia olen päässyt hyvin vähäisesti liikkumaan, jonka takia taas olen saanut pari lisäkiloa). Ei ole maailman tärkein asia, onko minua kaksi kiloa enemmän vai vähemmän. Eipä tuo ole kymmenestäkään kilosta kiinni. Minun painoni elää sen mukaan, miten itse elän. Tällä hetkellä elän siten, kuten pystyn.

Nilkkani ovat kirjaimellisesti tuusan nuuskana ja kun tuossa viime talvella ja keväällä olin miltei puolisen vuotta pyörätuolissa, löysin uuden näkökulman elämääni. Eikä se suinkaan ollut terveys. Se, että on niin kipeä, ettei voi peittoaan yöllä jaloillaan nostaa ilman, että kipu nostattaa kyyneleet silmiin, ei tehnyt minusta yhtään sen onnellisempaa tai vähemmän onnellisempaa ihmistä, kuin olin aikaisemmin ollut. Itseasiassa se, että tajusin, että voi olla onnellinen vaikka sängynpohjalla, sai minut huomaamaan, että itseasiassa asiat ovat melko hyvin. Minä olen vahva ihminen, selviän mistä tahansa. Minä kykenen löytämään onnen muualta.

Kaipa joitakin asiota voi nähdä vasta, kun on menettänyt jotakin. Kun menettää terveyden, jota on pitänyt itsestäänselvyytenä, huomaa, että vaikkei terveys enää olekaan itsestäänselvyys, voi silti olla onnellinen.

Se, mitä onni kullekin merkitsee. Se on aivan toinen asia.

Uusi ulkoasu...

Ankeaa ja tylsänharmaata. Tänään ei kuitenkaan ole ankea, eikä harmaa päivä. Olen jo pitkään ollut sisimmässäni jostain kumman syystä hyvin iloinen, en lainkaan harmaa. Miksi siis tylsistyttää jokainen tylsällä harmaalla, kun blogspotissa kykenee räätälöimään ulkoasustaan vaikkapa... iloisen kirkkaanvihreän?

Jotenkin tänään on sellainen olo, että vaikka talvi onkin vasta tuloillaan, minä elän keväässä. Olen perhonen, lentelen ja liitelen. Haaveilen.

Auts. Kirjoitinko minä kaiken tuon? Kaipa minä sitten kirjoitin... Mikäköhän minuunkin on iskenyt. Taitaapi olla tämä yleinen onnistumisen tunne, kun koeviikko meni niin hyvin, etten ollut uskaltanut edes toivoa :D

sunnuntai 3. lokakuuta 2010

Hiljaisuuden hetkinä

Hiljaa istuudun, sammutan valot, sammutan tapahtumat. Jätän ulkopuolelleni kaiken sen, mitä tapahtuu siellä, ulkopuolelle. Sulkeudun hiljaisuuteen, sulkeudun ajatuksiini. Annan erilaisen tunteen vallata minut, tunteen, jolle usein asetan rajat, jonka usein kahlitsen. Tunteen, nimeltä surumielisyys. Se ei ole surua, eikä suremista. Se on eräänlaista haikeutta, kauneutta. Pohdintaa. Minä rakastan tätä tunnetta. Minä pelkään sitä. Se ei ole ystäväni, sen avulla en tule iloiseksi. Se saattaa kuljettaa minut kahdellekin erilaiselle tielle. Joko muserrun painavien ajatuksieni takaa ja vajoan. Silloin minusta tulee surullinen. Tai sitten saavutan sillä jotakin, palan itseäni.

Tänään haluan olla yksin. Tänään en halua kuulla kenenkään ääntä. Tänään haluan sulkeutua itseeni. Ei siksi, että mitään olisi tapahtunut. Ei siksi, etten välittäisi muista. Vähiten siksi, että välittäisin eniten itsestäni. Ei, tänään haluan vain ajatella. Haluan saada itselleni aikaa ajatella sellaisia asioita, joita pyrin muuten niin usein olla ajattelematta. Kauniita ajatuksia, kauniita, mutta hirvittävän surullisia. Ja noiden ajatusten kanssa, sillä hetkellä, kun ajattelen, minä haluan olla yksin. Niiden herättämät tunteet, ne ovat täysin minun tunteitani. En halua jakaa sitä tunnetilaa suoraan, johon vaivun. En halua kenenkään kuulevan sitä sillä hetkellä, kun koen sen. Haluan sen olevan hetken hyvin yksityistä, hyvin syvällistä ja hyvin minua. Minuutta. Sellaista, joka on minun, jonka voin omistaa hetkeksi.

Olen hiljaa ja ummistan silmäni. Annan mieleni vaeltaa kaikkein kauniimpiin hetkiin, mitä olen kokenut muutaman vuoden sisällä. Ensimmäiseksi tulee mieleen mummon hautajaiset. Kuvittelen istuvani yhä siinä, valkoisella penkillä valkoisessa rakennuksessa. Tunnen sen suunnattoman, käsittämättömän surun, joka oli sisässäni. Olin pelännyt sitä hetkeä niin. Olin pelännyt sitä miltei enemmän kuin elämää. Ennen kaikkea olin siirtänyt sitä. En ollut myöntänyt sitä todelliseksi itselleni. En ollut juurikaan itkenyt. Hetki oli kuitenkin yksi elämäni kauneimmista.

Jokin siinä valkoisessa, puisessa arkussa, joka häämötti salin edustalla ja kauniissa laulussa, jota nainen lauloi... Jokin siinä kaikessa oli niin äärettömän kaunista, etten osaa kuvailla sitä. Se oli ehkä yksi surullisimpia hetkiä elämässäni ja vannon, etten ole koskaan itkenyt niin paljon, mutta silti. Silti se oli hetkistä kaunein. Ymmärrän sen vasta nyt. Jos minun pyydettäisiin sanoa jotakin kaunista, sanoisin sen hetken.

Minä rakastin sinua, mummo. Rakastin todella. Rakastin enemmän. On vaikeaa uskoa, että sinä olet poissa. Ja toisaalta en ole varma, uskonko. Siinä hetkessä oli jotakin niin kaunista, etten voi uskoa sinun olevan poissa. Muistan elävästi sinun sairauden kuluttamat kasvosi, rakkaat kasvot. Muistan väsyneen ilmeesi, heikot silmäsi ja meikin kasvoillasi, jonka oli tarkoitus peittää se, mikä oli pysäyttämättömästi tappamassa sinua. Ai että minä rakastan noita kasvoja. Kykenen kuvittelemaan sinut niiden takana, kykenen vielä asettamaan noille kasvoille hymyn. Kykenen kuulemaan sinun äänesi hiljaisuudessa. Kykenen muistamaan tuoksusi. Muistan kotisi, muistan jokaisen huonekalun. Muistan lapsuuteni, muistan onneni.

Nyt, kun olet kuollut, näen sinut eri tavalla. Ennen olit itsestäänselvyys, nyt ymmärrän, että sinunkin elämäsi oli rajallista. Sinä et ollut Jumala, etkä ehkäpä tule olemaankaan. Sinä olit vain mummo. Minun mummoni. Se minun olisi pitänyt ymmärtää ennen. Ymmärtää se, kuinka tärkeä ja rakas olit ja tulit olemaan. Ymmärtää se, miten tärkeä olit minulle juuri sellaisena, kuin olit. Mummona. Ihmisenä.

Kuvani sinusta on kaunis. Se on kaunis, vaikka se on vanha. Olen nähnyt kuvia sinusta nuoruusvuosiltasi, mutta ne eivät ole kuvia sinusta niin kuin minä sinut tunnen. Sinä et ole sellainen. Sinä olet minulle aina oma, vanha mummoni, jota rakastan.

Jotkut sanovat, että kuolema erottaa rakkauden, mutta he ovat väärässä. Ehkä juuri siksi tuo muistamani hautajaishetki on niin kaunis. Kaikki suruni, tukahduttamattomat kyyneleeni, kaiki se, se todistaa, että rakastan sinua yhä. Kuolema ei merkinnyt mitään. Minä rakastin ja rakastan sinua silti. On jotakin, mitä kuoleminenkaan ei voi tappaa, eikä kadottaa. Ruumis voi maatua ja sielu kadota. Rakkaus säilyy. Ja se tekee kaikesta hyvin kaunista. Kuolemastakin. Se on henkilökohtainen voittoni kuolemaan nähden. Se tuntuu vähemmän pelottavalta nyt, kun ymmärrän. Jos kuolemani jälkeen ei jää mitään muuta, olen melko varma, että rakkaus jää. Läheisten ihmisten rakkaus. Siksi en halua kuolla yksin. Sinä, mummo, et kuollut yksin. Sinulle jäi monta, jotka yhä rakastavat sinua. Rakkaus sinuun on ikuinen. Ja tunnen yhä sydämessäni, kuinka paljon sinä rakastit meitä. Ovesi olivat aina avoinna. Sinä välitit.

Kyyneleeni vuotavat vielä. Ei siksi, että olisin surullinen (vaikka tottahan toki minä olen), vaan siksi, että minä rakastan sinua, mummo. Suru yksin ei tee kyyneliä, pitää rakastaa sitä, jota suree.

Toinenkin viimeisten aikojen kauneimmista muistoistani liittyy todennäköisesti kuolemaan ja kyyneliini. Toinen hetki, jolloin olen itkenyt kovasti. Se oli silloin, kun ymmärsin, ettet sinä, Alice, välttämättä enää koskaa palaa luokseni. Silloin itkin ja itken yhä. Itken siksi, että rakastan. Suren ja rakastan. Ehkä elämän kauneus onkin juuri siinä, rakkaudessa. Siinä, että välittää. Aito rakkaus on välittämistä.

Sinä olit niin pieni, sinun elämäsi oli vasta niin nuori. Sitä oli kulunut vasta niin vähän aikaa. Ja nyt on hyvin todennäköistä, että se on ohi. Hyvin todennäköistä, että sinä, rakkaani, olet poissa.

Kaipuukin on kaunista, sillä se on rakkauden välittämä tunne. Kaipaan teitä molempia kovasti, enemmän, kuin osaan sanoa. Osaan sanoa niin vähän, huomaat varmasti.

Kaipaukseen liittyy toiveita. Ajattelen toiveitani hyvin harvoin, sillä ne sattuvat. Tällaiset toiveet viiltävät syvältä ja kovaa. Ne jättävät jälkensä aivan samalla tavalla, kuin rakkaus. Toiveet tulevat syvimmältä, ne ovat jotenkin puhtaita sydämen ääniä. Ne kertovat niin syvällisesti siitä, mitä minä olen. Nämä toiveet eivät varmaankaan koskaan toteudu. Silti ne ovat tärkeitä.

Minä toivon, että voisin kertoa sinulle, kuinka paljon sinua rakastan, mummo. Ehkä tärkein toiveistani. Haluaisin niin kovasti, että sinäkin tietäisit, ettet kuollut yksin. Että sinulla oli merkitystä. Että olit tärkeä. Kuolemaa vastaan en toivo, tai vaikka toivonkin, en usko, että toiveellani on siivet. Kuolemaa vastaan toiveet eivät välttämättä kanna. Uskon, että jokaisella meistä on aika, jolloin poistumme tämän maan päältä. En usko, että se aika on minun käsissäni.

Toivon, että sinä, Alice, löytäisit tiesi kotiin. Oli kotisi sitten taivaassa tai luonani, toivon niin kovasti, ettet jäisi kylmään maailmaan yksin. Tämä maailma ei ole hyvä paikka vaeltaa ilman ystävää. Ilman ketään, ketä rakastaa. Edes kissalle. Minä rakastan sinua niin. Löydäthän vielä joskus kotiisi? Löydäthän vielä joskus paikkasi tässä maailmassa tai siellä, mihin ikinä tämä maailma johtaakin. Tyhjyydessä en halua sinun vaeltavan.

Toiveet. Nekin ovat kauniita.