Pula... Ja hali... Halipula(ko)?

Eipä ole taas vähään aikaan tullut kirjoiteltua ja siihen onkin perusteluna vähemmän ajattelun kausi. Joskus sitä jumittaa kuukauden tai kahdenkin ajan ilman, että syventyy pohtimaan syntyjä syviä - tavallaan vain elää, mikä on minulla ihan hyväkin asia. Mutta sitten on se aika, kun on pakko ajatella ettei pääkoppa nyt ihan homehdu. Ja sekin on hyvin terveellistä, joskin ei saa unohtaa elääkään.

Nyt on sitten uus elämä ja poikaystävä. Miäs oikeestaan :D. Jännää, että silloin joskus taannoin vuonna nakki ja makkara, ajanjaksona jonka muisteleminen ei ole miellyttävää, läheisyys ahdisti mua jossakin määrin, varsinkin sitten jälkeenpäin ja yksinäisinä hetkinä. Nyt on tosi turvallinen, hyvä olo. Asiat tapahtuvat sopivassa rytmissä ja ainakin oma kokemus on, että kykenee sekä kuulemaan, että sanomaan, mikäli haluaa rauhoittua tai jotakin muuta. Kaikinpuolin siis hyvänoloinen suhteenalku.

Eniten vaivaa sellaiset hiljaiset hetket, jolloin haluaisi painautua toisen kainaloon, kietoa käden hänen ympärillensä ja vaan olla ja hengittää pimeää. Iltaisin, yöllä, aamunkoitteessa. Valojen sammuttua. Päivälläkin toisinaan. Sellainen pieni haikeus tai kaipuu, joka on sydämessä. Tavallaan tarve. Minä tarvitsen sinua. Tarvitsen sinua vierelleni. Minä rakastan sinua. Tietenkin tuollaiset hetket ovat osoitus siitä, että todella rakastan, mutta ne myös täyttyvät pelolla. Ei, en minä sitä pelkää, etteikö toinenkin rakastaisi ja haluaisi olla siina, hah, sen minä tiedän. Mutta tiedän myös, että tulevaisuus, lähellä ja kaukana, erottaa ja yhdistää.

Luulen, että toisen mielestä on vielä vähän hankala ajatella vuosien päähän tai edes vuoden päähän. Minun ei. Elämä itsessään on jotenkin täynnä itsestäänselvyyksiä, sellaisia asioita, joita olettaa tapahtuvan. Tietenkin niihin sisältyy sana jos (jos me olemme vielä silloin yhdessä, asumme varmastikin samassa kämpässä)... mutta kuitenkin ajatus on ilmiselvä. Kun minä rakastan sinua näin, mikäli tämä kaikki kaunis välillämme säilyy, meistä tulee lopulta pari. Ja parilla on tietty toimintamalli. Parista tulee perhe (lapseton tai lapsellinen, mutta kaksi yhdessä asuvaa on mielestäni perhe). Entä jos se toinen ei ehkä ajattele samoin? Tai ei sitten vain ajattele tulevaisuutta? Entä jos se ajattelee, että se tekee tätä ja tätä ja tätä, muttei ajattele, miten tämä toinen tässä sisältyy siihen kaikkeen... mahdollisesti?

En tiedä, minkälainen ajattelumalli on oikein. Sekö, että seurusteleva (siis vakavissaan seurusteleva) "pari" omaa yhteisen tulevaisuuden jos vielä silloin on yhdessä (ja tällä tulevaisuudella tarkoitan kotia, perhettä) vaiko se, että serustelevan "parin" molemmat osapuolet suunnittelevat omaa elämäänsä omalla tavallaan ja saattavat sitten ehkä päätyä yhteen perheeksi ja kodiksi, jos sattuvat kulkemaan samaan suuntaan. Onko siis oikein, että ajattelee tulevaisuutta jo nyt yhdessä vai ettäkö ajattelee sitä erillisinä, kunnes se sitten tapahtuu tai on tapahtumatta.

Tiedän, että tämä teksti on harvinaisen sekava, mutta tämä on nyt tällaista ajatuksenjuoksua. Tunteita ja mielentiloja. Käsittelen kuitenkin vielä hetken tätä kaukaisempaa tulevaisuutta ennen kuin puristan kynteni lähitulevaisuuden ympärille.

Sanotaan, että avain kaikkeen on keskusteleminen. Mutta entä, kun pelottaa, että tämä asia ei ehkä ole vielä avoin keskustelulle? En halua ahdistaa sitä toista osapuolta puhumalla joistakin asioista "liian aikaisin". En halua ahdistaa tekemään päätöksiä mistään näin alussa. Enhän minäkään ole päättänyt, vaan lähinnä ajatellessani tulevaa, liitän kumppanini siihen automaattisesti. "Mikäli vielä silloin olemme yhdessä, pyrin opiskelemaan pääkaupunkiseudulla, jotta voin olla hänen lähellään." Jotenkin on itsestäänselvää, että JOS ollaan yhdessä vielä silloin, niin esimerkiksi kaukaiset opiskelupaikat (Helsinki - Rovaniemi tyylillä) eivät katkaise suhdetta. Tietenkin tämä kohta on se, jossa itse mukautuisin (= hakisin Helsinkiin, koska olen hyvin avoin tulevaisuuteni suhteen. Monenlaiset ammatit ja opiskelupaikat kiinnostavat, Helsinkikin kiinnostaa - vaikkei olekaan ehdoton ja sieltä löytyy oikeastaan vähän kaikki, mitä haluaisin opiskella). Tiedän, että toinen suuntaa katseensa Helsinkiin tietyn laitoksen takia ja se on minulle ok ja ihan selvä asia.

Saattaahan tässäkin kohtaa olla, että se toinen pelkää ihan yhtälailla minun ahdistamista. Pelkää kysellä liikaa opiskelemisesta ynnä muusta, pelkää rajaavansa multa tulevaisuuttta ikään kuin pois. Rajaavansa mahdollisuuksia. Äsht. Tämä on hankala ongelma. Tietenkin kaikki ratkeaa aikanaan ja tällainen asia on käsiteltävä kuitenkin jossakin vaiheessa, mutta ei se odottaminen silti ole helppoa, kun pelottaa, että toinen ajattelee jotenkin niin eri tavalla, eikä uskalla kysyä yllä mainituista syistä.

Suurin osa asioista, jopa vaikeista, on sellaisia, joista uskallan jutella. Mutta tämä on jotenkin pelottava.

---------> Zoom! Pomps! Ja hopsan! Nyt siirrytään tällä tavalla typerästi katkaisten tekstin keskeltä siihen lähitulevaisuuteen.

Johon liittyvätkin sitten kirjoitukset. Miäs kirjoittaa nyt sitten muutaman viikon sisällä, minä kun istuksin koulussa ylimääräisen vuoden (jonka aikana hänellä on Suomen suurin larppi - armeija). Haha, onpa mulla ongelma ja ikävä sellainen. Nimittäin sen lukurauhan suominen toiselle ja toisaalta samalla parisuhteen ylläpitäminen. Äsht. Toinen hankaluus. Minä kaipaan siihen viereen, mutta toisaalta tiedän, että se toinen pitäisi jättää rauhaan muutamaksi viikoksi ainakin suurimmilta osin. Ja kohta kun sitä ei näe edes koulussa, kun sen lukuloma alkaa.

Tuntuu kauhealta, ettei sitä näe enää niin usein, ei esim. joka toinen päivä vaan ehkä kerran tai hyvässä tapauksessa kaksi viikossa. Tietenkin tämä on taas suurimmilta osin hänestä kiinni, sillä hänen pitää itse päättää, kuinka paljon lukee ja kuinka sovittaa minut ja muut ihmiset siihen lukuaikatauluunsa. Ei minulla ole hirveästi vaikutusvaltaa ja kyllä minä hyvin ymmärrän miksi. Ja ymmärrän kaiken tärkeyden ja tiedän, että minun pitää tosiaan antaa sille toiselle aikaa. Kirjoitukset on toosi tärkeitä, eikä tyttöystävän ole hyvä niitä pilata. Silti kaikki tuntuu hankalalta. Olen ison ikävän ihmisiä. Ei minun tarvitse 24/7 toista kytätä ja vahtia, ehei, mutta kyllä onnistun ikävän itselleni kehittämään parissa kolmessa päivässä helposti. Päivässäkin se onnistuu.

Ja sitten pitäisi sitä hyvää osata odottaa. Sitä, että ne kirjoitukset on ohi (ja varmasti menneet hyvin! :D) ja taas on enemmän aikaa. Jotenkin vaan pelottaa oma kärsivällisyyden puute ja ikävän määrä. Se, ettei oikein osaa olla ilman sitä toista, kun rakastaa sitä niin paljon. Mutta pitäisi rakastaa ymmärtävästi. Pitäisi rakastaa epäitsekkäästi, mikä on tietenkin pyrkimys, muttei helppoa.

Olen kuin koiranpentu, joka totuttelee ensimmäisiä kertoja isäntänsä työvuoroihin. Piiloudun sänkyyn inisemään tai nakerran jotakin tuskastuneena - ja jo näin etukäteen. Viisi-kuusi viikkoa on niin pitkä aika varsinkin kun ajattelee, että se toinen on koko ajan siellä, miltei käsien ulottuvilla, mutta sitten siitä ei kuitenkaan saa napata kiinni.

Ja sitten on tietenkin se armeija. Siinä on se hyvä puoli, että voin lohduttautua siihen, ettei ole mitään mahdollisuuttakaan ojentaa niitä käpäliään ja napata sitä toista. Siellähän on ja pysyy jonkin aikaa, metsikössä. Silloin on ihan turha edes yrittää, paitsi tietenkin lomilla.

Mutta juuri nyt halipula on maailman hirvein  tunne... Äsht. Rakkaudesta kipeä, niinhän sitä sanotaan. Ja päästänsä sekaisin. Mutta onnellinen.

On se niin ihana se minun kultani. Mutta kyllä tämä omien tunteiden suuruus myös pelottaa - ei sen rakkauden, mutta kaikkien näiden sivuoireiden, kuten ikävän ja kaipuun. Toivottavasti tämä ei johda toimintakyvyttömyyteen tulevina ajanjaksoina.

Ja pakkohan minun on hänellekin suuni avata pian, kunhan vain pääsen jakamaan yhteisen, rauhallisen hetken. Vaan miten, oi miten sen teen?




//KOMMENTTIBOKSI: Tämä ei siis todellakaan missään nimessä ole mikään laatuteksti, saatika järkevää tai julkaisukelpoista. Tämä on puhdasta ajatuksenjuoksua ja tunteilua, ilman sitä modifointia siinä välissä. Älkää nyt tuomitko minua tämän takia, kun tämä kuitenkin tuntui tärkeältä kirjoittaa ja julkaista. Lukekaa vaikkapa jotakin vanhempaa ja selkeämpää päälle, jos tämä pilkkujen ja sanojen sekamelska aiheutti oksennuskohtauksen.//

Joulun aikaa... toivomuksia.

Tänä aamuna siivoilin omaa huonettani ja käsiini osui eräs esine. Tuo pieni huppariksi kutsuttu vaatekappale (joka tosin on huputon) oli puettuna lapsuuteni rakkaimman pehmolelun, Kille-pantterin ylle. Tulin hyvin surulliseksi, sillä mieleni valtasi ikävä. Ikävöin sinua yhä, rakas pieni ystäväni. Ikävä ei katoa koskaan. Nyt kun on joulu, ikävä on vain suurempi.

Muistan viime joulun. Muistan, kuinka sinä makasit huppari päälläsi kuusen alla ja katsoit sen koristeita. Muistan, kuinka toinen kissamme istui kuusen vieressä nyrpeä ilme naamallaan. Mutta sinä rakastit joulua! Sinä rakastit kuusta. Sinä rakastit lahjoja ja niitä kauniita pieniä lasipalloja, joita olin ripotellut kuusen oksille. Minä rakastin sinua. Rakastan yhä.

Ei, ikävä ei katoa. Se ei koskaan poistu mielestäni, se seuraa minua, on kuin ystävä. Se tuo kyyneleet silmääni aina silloin, kun jokin muistuttaa minua sinusta. Liian usein olen vähällä unohtaa sinut, mutta ikävä. Ikävä ei anna minun unohtaa. Onneksi on olemassa kaipuu, onneksi on olemassa halu palata takaisin. Onneksi minä ikävöin. Kun minä ikävöin, en voi unohtaa sinua. Ja sinua minä en tahdo unohtaa. Vaikka kaiken muun unohtaisinkin, sinä olet minulle tärkeä. Ajattelemalla sinua minä jaksan etsiä, jaksan yhä tarpoa tiellä, joka vaikuttaa niin turhalta. Jaksan yhä toivoa.

Minä toivon, että palaisit. En kaipaa mitään muuta niin kovasti, kaikki muut joululahjat tuntuisivat miltepä turhilta, jos vain saisin sinut takaisin.

Se johtuu siitä, että sinun paikkaasi minun sydämessäni ei voi ottaa kukaan. Sinua ei voi korvata. Sinä olet korvaamaton ja juuri siksi niin rakas. Niin tärkeä.

Sillä minä rakastan sinua. Rakastan yhä ja tulen rakastamaan vuodenkin päästä, kenties jopa kymmenen. Jostakin syystä ketään minä en rakasta näin, kuin rakastan sinua. Sinä todella olit paras ystäväni.

Siksi haluankin kirjoittaa, ihan vain varmuuden vuoksi, jos vaikka onkin olemassa enkeli, Jumala tai joulupukki, joka kuulee hiljaisen huokaukseni;

minä toivon sinua takaisin. Toivon nyt kun on joulu. Nyt kun on toiveiden aika.

Mitään muuta minä en toivo nyt jouluna, kuin sinua takaisin. Minä en ole ehjä niin kauan, kuin sinä olet poissa.

I’m loving angels instead

On niitä päiviä, kun todellisuus tuntuu jotenkin mahdottomalta, tavoittamattomalta. Haaveet ovat ruosteessa, tuntuu, ettei niitä kykene millään pitämään realistisena. Tulevaisuus pelottaa. Pelottaa, että joku sanoo jonkin pienen sanan tai osoittaa jollakin pienellä eleellä asioiden olevan toisin, kuin toivoisin, ja silloin unelmani romuttuvat, kuolevat. Sitä hetkeä pelkään tällä hetkellä eniten.

On helppo miettiä kauniin laulun kaunista lausetta. Joskus on helpompi rakastaa enkeleitä; kuolleita haaveita, kuolleita persoonia. Kuolleet eivät (ainakaan minulle) tule sanomaan, että se mitä teet tai se, miten tunnet, on väärin. Kuolleita saa rakastaa rauhassa. Kukaan ei tule tuhoamaan unelmaa. Oli unelma sitten suoraan rakkaudesta, perheestä, ystävästä... tai kuten minulle toisinaan, isoäidistä. Valitettavasti toinen heistä kun ei vain tunnu samalta, kuin mummo. Alkoholi voi pilata niin paljon kaunistakin.

Tänään, nyt illalla, vaivun ajatukseeni siitä, mitä olen menettänyt. Ystäväni, mummoni, tuhat ja sata haavetta. Ensirakkautenikin, tosin siitä olen yksin onnellinen. Jotenkin on helpompi rakastaa mummoa ja ystävääni tuolla taivaassa, kuin tätä maailmaa. Vaikken nyt sano, etten rakastaisi tämän maailman persoonia, ehei, Sinikettu, Pörriäinen ja Murmeli - te olette minulle tosi tärkeitä ja rakkaita. Enkeleiden suhteen on vain helpompi rakastaa. Ei tarvitse pelätä tekevänsä väärin, sillä kukaan ei ole sitä kertomassa.

Hiljaisuuden hetkinä

Hiljaa istuudun, sammutan valot, sammutan tapahtumat. Jätän ulkopuolelleni kaiken sen, mitä tapahtuu siellä, ulkopuolelle. Sulkeudun hiljaisuuteen, sulkeudun ajatuksiini. Annan erilaisen tunteen vallata minut, tunteen, jolle usein asetan rajat, jonka usein kahlitsen. Tunteen, nimeltä surumielisyys. Se ei ole surua, eikä suremista. Se on eräänlaista haikeutta, kauneutta. Pohdintaa. Minä rakastan tätä tunnetta. Minä pelkään sitä. Se ei ole ystäväni, sen avulla en tule iloiseksi. Se saattaa kuljettaa minut kahdellekin erilaiselle tielle. Joko muserrun painavien ajatuksieni takaa ja vajoan. Silloin minusta tulee surullinen. Tai sitten saavutan sillä jotakin, palan itseäni.

Tänään haluan olla yksin. Tänään en halua kuulla kenenkään ääntä. Tänään haluan sulkeutua itseeni. Ei siksi, että mitään olisi tapahtunut. Ei siksi, etten välittäisi muista. Vähiten siksi, että välittäisin eniten itsestäni. Ei, tänään haluan vain ajatella. Haluan saada itselleni aikaa ajatella sellaisia asioita, joita pyrin muuten niin usein olla ajattelematta. Kauniita ajatuksia, kauniita, mutta hirvittävän surullisia. Ja noiden ajatusten kanssa, sillä hetkellä, kun ajattelen, minä haluan olla yksin. Niiden herättämät tunteet, ne ovat täysin minun tunteitani. En halua jakaa sitä tunnetilaa suoraan, johon vaivun. En halua kenenkään kuulevan sitä sillä hetkellä, kun koen sen. Haluan sen olevan hetken hyvin yksityistä, hyvin syvällistä ja hyvin minua. Minuutta. Sellaista, joka on minun, jonka voin omistaa hetkeksi.

Olen hiljaa ja ummistan silmäni. Annan mieleni vaeltaa kaikkein kauniimpiin hetkiin, mitä olen kokenut muutaman vuoden sisällä. Ensimmäiseksi tulee mieleen mummon hautajaiset. Kuvittelen istuvani yhä siinä, valkoisella penkillä valkoisessa rakennuksessa. Tunnen sen suunnattoman, käsittämättömän surun, joka oli sisässäni. Olin pelännyt sitä hetkeä niin. Olin pelännyt sitä miltei enemmän kuin elämää. Ennen kaikkea olin siirtänyt sitä. En ollut myöntänyt sitä todelliseksi itselleni. En ollut juurikaan itkenyt. Hetki oli kuitenkin yksi elämäni kauneimmista.

Jokin siinä valkoisessa, puisessa arkussa, joka häämötti salin edustalla ja kauniissa laulussa, jota nainen lauloi... Jokin siinä kaikessa oli niin äärettömän kaunista, etten osaa kuvailla sitä. Se oli ehkä yksi surullisimpia hetkiä elämässäni ja vannon, etten ole koskaan itkenyt niin paljon, mutta silti. Silti se oli hetkistä kaunein. Ymmärrän sen vasta nyt. Jos minun pyydettäisiin sanoa jotakin kaunista, sanoisin sen hetken.

Minä rakastin sinua, mummo. Rakastin todella. Rakastin enemmän. On vaikeaa uskoa, että sinä olet poissa. Ja toisaalta en ole varma, uskonko. Siinä hetkessä oli jotakin niin kaunista, etten voi uskoa sinun olevan poissa. Muistan elävästi sinun sairauden kuluttamat kasvosi, rakkaat kasvot. Muistan väsyneen ilmeesi, heikot silmäsi ja meikin kasvoillasi, jonka oli tarkoitus peittää se, mikä oli pysäyttämättömästi tappamassa sinua. Ai että minä rakastan noita kasvoja. Kykenen kuvittelemaan sinut niiden takana, kykenen vielä asettamaan noille kasvoille hymyn. Kykenen kuulemaan sinun äänesi hiljaisuudessa. Kykenen muistamaan tuoksusi. Muistan kotisi, muistan jokaisen huonekalun. Muistan lapsuuteni, muistan onneni.

Nyt, kun olet kuollut, näen sinut eri tavalla. Ennen olit itsestäänselvyys, nyt ymmärrän, että sinunkin elämäsi oli rajallista. Sinä et ollut Jumala, etkä ehkäpä tule olemaankaan. Sinä olit vain mummo. Minun mummoni. Se minun olisi pitänyt ymmärtää ennen. Ymmärtää se, kuinka tärkeä ja rakas olit ja tulit olemaan. Ymmärtää se, miten tärkeä olit minulle juuri sellaisena, kuin olit. Mummona. Ihmisenä.

Kuvani sinusta on kaunis. Se on kaunis, vaikka se on vanha. Olen nähnyt kuvia sinusta nuoruusvuosiltasi, mutta ne eivät ole kuvia sinusta niin kuin minä sinut tunnen. Sinä et ole sellainen. Sinä olet minulle aina oma, vanha mummoni, jota rakastan.

Jotkut sanovat, että kuolema erottaa rakkauden, mutta he ovat väärässä. Ehkä juuri siksi tuo muistamani hautajaishetki on niin kaunis. Kaikki suruni, tukahduttamattomat kyyneleeni, kaiki se, se todistaa, että rakastan sinua yhä. Kuolema ei merkinnyt mitään. Minä rakastin ja rakastan sinua silti. On jotakin, mitä kuoleminenkaan ei voi tappaa, eikä kadottaa. Ruumis voi maatua ja sielu kadota. Rakkaus säilyy. Ja se tekee kaikesta hyvin kaunista. Kuolemastakin. Se on henkilökohtainen voittoni kuolemaan nähden. Se tuntuu vähemmän pelottavalta nyt, kun ymmärrän. Jos kuolemani jälkeen ei jää mitään muuta, olen melko varma, että rakkaus jää. Läheisten ihmisten rakkaus. Siksi en halua kuolla yksin. Sinä, mummo, et kuollut yksin. Sinulle jäi monta, jotka yhä rakastavat sinua. Rakkaus sinuun on ikuinen. Ja tunnen yhä sydämessäni, kuinka paljon sinä rakastit meitä. Ovesi olivat aina avoinna. Sinä välitit.

Kyyneleeni vuotavat vielä. Ei siksi, että olisin surullinen (vaikka tottahan toki minä olen), vaan siksi, että minä rakastan sinua, mummo. Suru yksin ei tee kyyneliä, pitää rakastaa sitä, jota suree.

Toinenkin viimeisten aikojen kauneimmista muistoistani liittyy todennäköisesti kuolemaan ja kyyneliini. Toinen hetki, jolloin olen itkenyt kovasti. Se oli silloin, kun ymmärsin, ettet sinä, Alice, välttämättä enää koskaa palaa luokseni. Silloin itkin ja itken yhä. Itken siksi, että rakastan. Suren ja rakastan. Ehkä elämän kauneus onkin juuri siinä, rakkaudessa. Siinä, että välittää. Aito rakkaus on välittämistä.

Sinä olit niin pieni, sinun elämäsi oli vasta niin nuori. Sitä oli kulunut vasta niin vähän aikaa. Ja nyt on hyvin todennäköistä, että se on ohi. Hyvin todennäköistä, että sinä, rakkaani, olet poissa.

Kaipuukin on kaunista, sillä se on rakkauden välittämä tunne. Kaipaan teitä molempia kovasti, enemmän, kuin osaan sanoa. Osaan sanoa niin vähän, huomaat varmasti.

Kaipaukseen liittyy toiveita. Ajattelen toiveitani hyvin harvoin, sillä ne sattuvat. Tällaiset toiveet viiltävät syvältä ja kovaa. Ne jättävät jälkensä aivan samalla tavalla, kuin rakkaus. Toiveet tulevat syvimmältä, ne ovat jotenkin puhtaita sydämen ääniä. Ne kertovat niin syvällisesti siitä, mitä minä olen. Nämä toiveet eivät varmaankaan koskaan toteudu. Silti ne ovat tärkeitä.

Minä toivon, että voisin kertoa sinulle, kuinka paljon sinua rakastan, mummo. Ehkä tärkein toiveistani. Haluaisin niin kovasti, että sinäkin tietäisit, ettet kuollut yksin. Että sinulla oli merkitystä. Että olit tärkeä. Kuolemaa vastaan en toivo, tai vaikka toivonkin, en usko, että toiveellani on siivet. Kuolemaa vastaan toiveet eivät välttämättä kanna. Uskon, että jokaisella meistä on aika, jolloin poistumme tämän maan päältä. En usko, että se aika on minun käsissäni.

Toivon, että sinä, Alice, löytäisit tiesi kotiin. Oli kotisi sitten taivaassa tai luonani, toivon niin kovasti, ettet jäisi kylmään maailmaan yksin. Tämä maailma ei ole hyvä paikka vaeltaa ilman ystävää. Ilman ketään, ketä rakastaa. Edes kissalle. Minä rakastan sinua niin. Löydäthän vielä joskus kotiisi? Löydäthän vielä joskus paikkasi tässä maailmassa tai siellä, mihin ikinä tämä maailma johtaakin. Tyhjyydessä en halua sinun vaeltavan.

Toiveet. Nekin ovat kauniita.

Ensimmäiset tervehdykset, ajatuksia olemisesta ja uskomisesta

Tervehdys vaan kaikille!

Olen jo melko kauan ajatellut aloittavani bloggailemisen ihan vain sen vuoksi, että minulla on usein niin paljon sanottavaa erilaisista asioista, eikä oikeastaan mitään reittiä sanoa sitä kaikkea, minkä haluaisin. Jotenkin ajatukset on aina helpompaa kirjata ylös sanoiksi ja lauseiksi, kokonaisiksi teksteiksi, kuin yrittää puhua ääneen. Älä käsitä minua väärin - tosiasiassa olen hyvin, hyvin suorasukainen persoona, joka yleensä sanoo tismalleen mitä ajattelee, joskus se loukkaa ihmisiä, joskus sillä saavuttaa paljon. On kuitenkin asioita, joita ei tule puhuttua ihan heti avoimesti keskellä katua ja ajatuksia, joita haluaa jakaa isommankin yleisön kanssa, kuin niiden parin kolmen parhaan ystävänsä kesken, jotka kyllä ovat maailman kultaisin asia.

No mutta, en ole tässä kirjoittamassa ainoastaan syitäni bloggailun aloittamiseen, vaan tarkoitus olisi kyhätä kasaan ensimmäinen kunnon kirjoituskin ja päästää teidät (mahdolliset) lukijani tutustumaan mielenmaailmaani ja siihen, mitä minä ajattelen tästä elämästä. Here we come!

Kuka minä olen? Minne minä olen menossa? Synnyin noin kahdeksantoistavuotta sitten tähän maailmaan, paikkaan, joka tulisi olemaan minulle sekä taivas, että helvetti. Pienenä mukulana sitä on hyvin tietämätön kaikesta siitä, mikä odottaa tulevaisuudessa, kunhan vain pääsee avaamaan verhot ja omat silmänsä ja katsomaan tätä maailmaa. Ihan totta, tämä maailma on harvinaisen paska paikka. Mutta toisaalta osaan löytää täältä myös kaiken sen, mikä tekee minut onnelliseksi. Minulla on perhe ja kasa parempia ystäviä, kuin mitä olisin ikinä osannut toivoa. Minulla on lemmikkejä, joita rakastan kovasti ja minulla on elämä. Ei se elämä aina ole ollut helpoin mahdollinen, olen käynyt läpi monia leikkauksia, ensin umpilisäkkeen tulehtuessa ja myöhemmin sitten vielä pienen (et olisi nähnyt sitä silmilläsi), mutta kivuliaan rakennevian vuoksi ja sen jälkeen vielä pari kertaa uudelleen, koska jokin meni tässä leikkauksessa pieleen. Nyt odottelen, joudunko jalkojeni kanssa kolmen kuukauden sairaalatuomiolle vai en, mutta se ei ole tämän jutun pointti - puhun jaloistani varmasti myöhemmin :)

Niin. Maailma. Tämä toisaalta niin ihana paikka, mutta toisaalta helvetti. Ja kuitenkaan en osaa kuvitella paikkaa, jossa olisin mieluummin. Olen vähän on off - uskovainen, enkä koskaan ole ollut uskovainen sanan jyrkimmässä merkityksessä. Minut kastettiin evankelisluterilaiseksi, mutta perheeni ei ole koskaan ollut kovinkaan uskonnollinen. Itse kävin elämäni uskonnollisimmat vaiheet läpi ala-asteen lopuilla ja yläasteiässä. Kai minä nykyäänkin uskon jonkinlaiseen jumalaan, siihen, että tuolla ylhäällä on ehkä joku, joka kuuntelee meitä ja on valmis auttamaan meitä. Lisäksi luulen uskovani "taivaaseen," tai ehkä paremminkin paratiisiin. Kuitenkaan en ole aivan varma, pitäisinkö siitä paikasta enemmän, kuin tästä maapallosta, jossa nyt elän. Hyvyys ja pahuus kun kulkevat hyvin paljon käsikädessä ja sopii miettiä, että jos ei ole pahuutta, osaako sitä hyvyyttä enää arvostaa? Katoaako käsite kokonaan? Ja jos ei olisi vastoinkäymisiä, olisiko elämä enää elämisen arvoista?

Toisaalta pelottaa, että vaihtoehdot on kuoleman jälkeen jaettuna kahtia. Helvetti ja taivas (paratiisi), kuulostaa hyvin ankaralta. Entä jos on kuten minä, sellainen, joka rakastaa kyllä jumalaa ja on hänelle kiitollinen, mutta rakastaa myös tätä maata ja tämän maan menoa. Entä, jos taivas ei olekaan se maailman houkuttelevin paikka, mutta ikuinen kadotus (tai helvetin liekit - tulkinnasta riippuen) kuulostaa kahta kauheammalta. Olenko minä eksynyt lammas?

Sitä myös miettii, mitkä teot ovat loppujen lopulta syntiä ja minkä perusteella meidät ihmiset sitten punnitaan lopun koittaessa. Itse olen biseksuaali - olen aina ollut. Se ei ole koskaan ollut minulle mikään erityinen kysymysmerkki, vaan lähinnä itsestäänselvyys. Onko rakkaus syntiä? Ja minkälainen rakkaus on hyväksyttävää? Saan rakastaa Jumalaa, saan rakastaa vanhempiani ja siskojani ja veljiäni, lisäksi saan rakastaa miestä. Mutta saanko sitten rakastaa naista? Miten rakkauteni naiseen on niin kovin erilainen?

En ole koskaan itseasiassa rakastunut kehenkään sukupuolen vuoksi, en ole kertaakaan töllöttänyt kenenkään ulkoista olemusta. Se, mitä ihmisen sisällä on, todella merkitsee minulle. Olen rakkaudessa jopa hieman sokea, mikä tuli todistettua ensimmäisessä ja ainoassa suhteessani, joka oli tuhota minut sisältäpäin. Se ei ihmistä tuhoa, onko sillä kumppanilla penis vai vagina, vaan se, minkälainen tämä on persoonana. Jälkeenpäin ajatellen olin hullu edellisen suhteeni kanssa, mutta toisaalta olen tuhat kertaa viisaampi seuraavassa. Suhteeni tähän henkilöön osoitti, että sillä ihmisen alapäällä ei todellakaan ole väliä. Se, mitä hänen korviensa välissä on, merkitsee niin paljon enemmän. Se, miten hän ajattelee minusta ja miten meidän ajatuksemme kohtaavat. Jos joku haluaa omistaa minut, omistaa kaiken minun aikani ja jokaisen minun ajatukseni. Se ei ole tervettä ja se kuluttaa minut loppuun.

Katsooko Jumala todella meidän kumppaniemme sukupuolta päättäessään, olemmeko me tehneet jotakin niin "pahaa," että sitä pitää rangaista? Tiedän, että Jeesuksen näkökulmasta katsottuna on sanottu, että usko pelastaa ihmisen. Mutta jotenkin Raamattu tuntuu toisinaan ristiriitaiselta. Raamattu ei, ainakaan minulle, ole kertonut, miten käy ihmisen, joka rakastaa Jumalaa ja uskoo häneen, mutta on tehnyt jotakin, jonka vanha testamentti lukee hirvittäväksi. Ja kuitenkin kyse on rakkaudesta. Minä rakastan Jumalaa. Minä rakastan kumppaniani. Onko siinä niin suuri ero? Paljon ajatuksia, joita on vaikea pukea edes sanoiksi. Minä olen ihminen. Onko se niin väärin? Jumala on kuitenkin luonut minut olennoksi, joka rakastaa.

Nämä asiat uskonnossa ovat mietityttäneet minua jo kauan. Jotenkin koen suurta ristiriitaa siinä, että on olemassa "usko, toivo ja rakkaus, mutta suurin niistä on rakkaus" ja kuitenkin rakkaus, jonka tulisi olla puhdasta ja hyvää, on joissakin tapauksissa niin pahaa ja väärää. Kuinka se on mahdollista?

Eikö ole tärkeämpää kohdata ihmiset ihmisinä, kuin tuijottaa sitä, mikä heillä on kalsareidensa alla? Jos en ajattelisi ihmisiä sieluina, asioina, jotka ovat kuoren alla, rakastuisin enemmänkin siihen sukupuoleen, joka henkilöllä on. En rakastuisi silloin henkilöön itsessään. En sanoisi, että rakastan sinua, vaan sanoisin, että rakastan sitä, mitä sinä olet. Ja siinä on järkyttävän suuri ero.

Mitä on sitten olla hetero, lesbo, homo tai bi (tai jokin muu)? Minusta se on (tai sen ainakin pitäisi olla) sitä, että rakastuu tietynlaisiin persooniin. Useimmiten miesten ja naisten persoonissa, sieluissa on jonkin verran eroa (mutta ei aina). Heteron määrittelisin ihmiseksi, joka rakastuu yleensä sellaiseen persoonaan, jota vastakkainen sukupuoli useimmiten edustaa. Ja nyt puhun rakkaudesta ihmistä kohtaan. Ne, jotka rakastuvat materiaan, eli vaikkapa naisvartaloon, eivät rakasta itsessään naista, vaan tämän vartaloa. Jotenkin vain käsitän asian niin, että ihminen sijaitsee siinä sielussa, vartalo jää taakse kuolemankin jälkeen, mutta ihmisen ajatusmaailma, se, mitä ihminen syvimmillään on, jatkaa eteenpäin.

Bi-naisena minun on melko helppo elää, sillä päätöksiini vaikuttavat muutkin asiat, kuin pelkkä ihmisen persoona. Lesbolla ei ole valinnanvaraa, ellei hän halua tinkiä rakkaudestaan. Naiselle miehen kanssa esimerkiksi perheen perustaminen on sata kertaa helpompaa, kuin naisen (puhun nyt siis perheestä perheenä, jossa on lapsia, enkä kiellä, etteikö kaksi ihmistä voisi muodostaa perheen keskenään). Lesbonaisen on luovuttava ajatuksesta täydelliseen rakkauteen, jos hän haluaa perustaa helposti lapsiperheen. Minun on kai sitten vain yritettävä valita myös sen mukaan, mitä siellä alapäässä on. Rakastun useammin naisiin, sillä samankaltaisuudella on minulle väliä. En ole tavannut miestä, joka ajattelisi yhtään samalla tavalla, kuin minä. Olen kuitenkin rakastunut myös miehiin, joten mahdollisuudet on aina olemassa. Jos nyt kuitenkin mietin asiaa, tämänhetkisten ihastusteni valossa, valitsisin mieluummin sen vaikeamman tien siihen perheeseen.

Olen aina rakastanut lapsia ja tiennyt, että haluan vielä joskus omia pikkuisia. Lapsetkin ovat aina rakastaneet minua :). Mikään ei ole mahdotonta, edes naisen kanssa. Keinot vain ovat hyvin erilaiset. En tiedä, mikä ratkaisu kaikkiin mieltäni hämmentäviin kysymyksiin tulee olemaan, mutta vihdoinkin olen lakannut pelkäämästä ja odotan tulevaisuutta innoissani. Tiedän, että ratkaisu on aina olemassa ja jos sitä ei löydy valmiiksi, niin minä vaikka kehittelen sen itse!

Kaikilla ratkaisuilla on hintansa. Mitä pelkään eniten tällä hetkellä, on se, että menetän tämän perheen, jossa tällä hetkellä elän, kun teen aikanani ratkaisuni. En usko, että tämänhetkinen, rakas ja rakastava perheeni ymmärtää minua ja ajatuksiani, kun ehkä joskus niistä kuulee. Me olemme erilaisia, vaikka olemmekin niin samanlaisia. Jos elän joskus näkyvssä parisuhteessa naisen kanssa... se voi olla liian iso shokki.

Onneksi valinnat eivät ole edessä vielä. Minulla on vielä pari vuotta aikaa elää elämääni rauhassa täällä kotona, ennen kuin lähden maailmalle. Mitä ikinä tapahtuukin näiden kahden vuoden aikana - no, en aijo pudotella valtavia pommeja täällä kotiväen kanssa. Niiden aika on sitten, kun minulla on oma asunto turvanani. Siihen asti elän kuten aina. Toki vastaan rehellisesti, jos joku kysyy, mutten ota stressiä.

Oli suuri helpotus tulla täysi-ikäiseksi. Se tarkoittaa, että minulla on kaikki tarvitsemani eväät, jos joskus joudun lähtemään täältä yllättäen. Muutama vuosi sitten kaikki olisi ollut suuri katastrofimöykky.