Hiljaisuuden hetkinä

Hiljaa istuudun, sammutan valot, sammutan tapahtumat. Jätän ulkopuolelleni kaiken sen, mitä tapahtuu siellä, ulkopuolelle. Sulkeudun hiljaisuuteen, sulkeudun ajatuksiini. Annan erilaisen tunteen vallata minut, tunteen, jolle usein asetan rajat, jonka usein kahlitsen. Tunteen, nimeltä surumielisyys. Se ei ole surua, eikä suremista. Se on eräänlaista haikeutta, kauneutta. Pohdintaa. Minä rakastan tätä tunnetta. Minä pelkään sitä. Se ei ole ystäväni, sen avulla en tule iloiseksi. Se saattaa kuljettaa minut kahdellekin erilaiselle tielle. Joko muserrun painavien ajatuksieni takaa ja vajoan. Silloin minusta tulee surullinen. Tai sitten saavutan sillä jotakin, palan itseäni.

Tänään haluan olla yksin. Tänään en halua kuulla kenenkään ääntä. Tänään haluan sulkeutua itseeni. Ei siksi, että mitään olisi tapahtunut. Ei siksi, etten välittäisi muista. Vähiten siksi, että välittäisin eniten itsestäni. Ei, tänään haluan vain ajatella. Haluan saada itselleni aikaa ajatella sellaisia asioita, joita pyrin muuten niin usein olla ajattelematta. Kauniita ajatuksia, kauniita, mutta hirvittävän surullisia. Ja noiden ajatusten kanssa, sillä hetkellä, kun ajattelen, minä haluan olla yksin. Niiden herättämät tunteet, ne ovat täysin minun tunteitani. En halua jakaa sitä tunnetilaa suoraan, johon vaivun. En halua kenenkään kuulevan sitä sillä hetkellä, kun koen sen. Haluan sen olevan hetken hyvin yksityistä, hyvin syvällistä ja hyvin minua. Minuutta. Sellaista, joka on minun, jonka voin omistaa hetkeksi.

Olen hiljaa ja ummistan silmäni. Annan mieleni vaeltaa kaikkein kauniimpiin hetkiin, mitä olen kokenut muutaman vuoden sisällä. Ensimmäiseksi tulee mieleen mummon hautajaiset. Kuvittelen istuvani yhä siinä, valkoisella penkillä valkoisessa rakennuksessa. Tunnen sen suunnattoman, käsittämättömän surun, joka oli sisässäni. Olin pelännyt sitä hetkeä niin. Olin pelännyt sitä miltei enemmän kuin elämää. Ennen kaikkea olin siirtänyt sitä. En ollut myöntänyt sitä todelliseksi itselleni. En ollut juurikaan itkenyt. Hetki oli kuitenkin yksi elämäni kauneimmista.

Jokin siinä valkoisessa, puisessa arkussa, joka häämötti salin edustalla ja kauniissa laulussa, jota nainen lauloi... Jokin siinä kaikessa oli niin äärettömän kaunista, etten osaa kuvailla sitä. Se oli ehkä yksi surullisimpia hetkiä elämässäni ja vannon, etten ole koskaan itkenyt niin paljon, mutta silti. Silti se oli hetkistä kaunein. Ymmärrän sen vasta nyt. Jos minun pyydettäisiin sanoa jotakin kaunista, sanoisin sen hetken.

Minä rakastin sinua, mummo. Rakastin todella. Rakastin enemmän. On vaikeaa uskoa, että sinä olet poissa. Ja toisaalta en ole varma, uskonko. Siinä hetkessä oli jotakin niin kaunista, etten voi uskoa sinun olevan poissa. Muistan elävästi sinun sairauden kuluttamat kasvosi, rakkaat kasvot. Muistan väsyneen ilmeesi, heikot silmäsi ja meikin kasvoillasi, jonka oli tarkoitus peittää se, mikä oli pysäyttämättömästi tappamassa sinua. Ai että minä rakastan noita kasvoja. Kykenen kuvittelemaan sinut niiden takana, kykenen vielä asettamaan noille kasvoille hymyn. Kykenen kuulemaan sinun äänesi hiljaisuudessa. Kykenen muistamaan tuoksusi. Muistan kotisi, muistan jokaisen huonekalun. Muistan lapsuuteni, muistan onneni.

Nyt, kun olet kuollut, näen sinut eri tavalla. Ennen olit itsestäänselvyys, nyt ymmärrän, että sinunkin elämäsi oli rajallista. Sinä et ollut Jumala, etkä ehkäpä tule olemaankaan. Sinä olit vain mummo. Minun mummoni. Se minun olisi pitänyt ymmärtää ennen. Ymmärtää se, kuinka tärkeä ja rakas olit ja tulit olemaan. Ymmärtää se, miten tärkeä olit minulle juuri sellaisena, kuin olit. Mummona. Ihmisenä.

Kuvani sinusta on kaunis. Se on kaunis, vaikka se on vanha. Olen nähnyt kuvia sinusta nuoruusvuosiltasi, mutta ne eivät ole kuvia sinusta niin kuin minä sinut tunnen. Sinä et ole sellainen. Sinä olet minulle aina oma, vanha mummoni, jota rakastan.

Jotkut sanovat, että kuolema erottaa rakkauden, mutta he ovat väärässä. Ehkä juuri siksi tuo muistamani hautajaishetki on niin kaunis. Kaikki suruni, tukahduttamattomat kyyneleeni, kaiki se, se todistaa, että rakastan sinua yhä. Kuolema ei merkinnyt mitään. Minä rakastin ja rakastan sinua silti. On jotakin, mitä kuoleminenkaan ei voi tappaa, eikä kadottaa. Ruumis voi maatua ja sielu kadota. Rakkaus säilyy. Ja se tekee kaikesta hyvin kaunista. Kuolemastakin. Se on henkilökohtainen voittoni kuolemaan nähden. Se tuntuu vähemmän pelottavalta nyt, kun ymmärrän. Jos kuolemani jälkeen ei jää mitään muuta, olen melko varma, että rakkaus jää. Läheisten ihmisten rakkaus. Siksi en halua kuolla yksin. Sinä, mummo, et kuollut yksin. Sinulle jäi monta, jotka yhä rakastavat sinua. Rakkaus sinuun on ikuinen. Ja tunnen yhä sydämessäni, kuinka paljon sinä rakastit meitä. Ovesi olivat aina avoinna. Sinä välitit.

Kyyneleeni vuotavat vielä. Ei siksi, että olisin surullinen (vaikka tottahan toki minä olen), vaan siksi, että minä rakastan sinua, mummo. Suru yksin ei tee kyyneliä, pitää rakastaa sitä, jota suree.

Toinenkin viimeisten aikojen kauneimmista muistoistani liittyy todennäköisesti kuolemaan ja kyyneliini. Toinen hetki, jolloin olen itkenyt kovasti. Se oli silloin, kun ymmärsin, ettet sinä, Alice, välttämättä enää koskaa palaa luokseni. Silloin itkin ja itken yhä. Itken siksi, että rakastan. Suren ja rakastan. Ehkä elämän kauneus onkin juuri siinä, rakkaudessa. Siinä, että välittää. Aito rakkaus on välittämistä.

Sinä olit niin pieni, sinun elämäsi oli vasta niin nuori. Sitä oli kulunut vasta niin vähän aikaa. Ja nyt on hyvin todennäköistä, että se on ohi. Hyvin todennäköistä, että sinä, rakkaani, olet poissa.

Kaipuukin on kaunista, sillä se on rakkauden välittämä tunne. Kaipaan teitä molempia kovasti, enemmän, kuin osaan sanoa. Osaan sanoa niin vähän, huomaat varmasti.

Kaipaukseen liittyy toiveita. Ajattelen toiveitani hyvin harvoin, sillä ne sattuvat. Tällaiset toiveet viiltävät syvältä ja kovaa. Ne jättävät jälkensä aivan samalla tavalla, kuin rakkaus. Toiveet tulevat syvimmältä, ne ovat jotenkin puhtaita sydämen ääniä. Ne kertovat niin syvällisesti siitä, mitä minä olen. Nämä toiveet eivät varmaankaan koskaan toteudu. Silti ne ovat tärkeitä.

Minä toivon, että voisin kertoa sinulle, kuinka paljon sinua rakastan, mummo. Ehkä tärkein toiveistani. Haluaisin niin kovasti, että sinäkin tietäisit, ettet kuollut yksin. Että sinulla oli merkitystä. Että olit tärkeä. Kuolemaa vastaan en toivo, tai vaikka toivonkin, en usko, että toiveellani on siivet. Kuolemaa vastaan toiveet eivät välttämättä kanna. Uskon, että jokaisella meistä on aika, jolloin poistumme tämän maan päältä. En usko, että se aika on minun käsissäni.

Toivon, että sinä, Alice, löytäisit tiesi kotiin. Oli kotisi sitten taivaassa tai luonani, toivon niin kovasti, ettet jäisi kylmään maailmaan yksin. Tämä maailma ei ole hyvä paikka vaeltaa ilman ystävää. Ilman ketään, ketä rakastaa. Edes kissalle. Minä rakastan sinua niin. Löydäthän vielä joskus kotiisi? Löydäthän vielä joskus paikkasi tässä maailmassa tai siellä, mihin ikinä tämä maailma johtaakin. Tyhjyydessä en halua sinun vaeltavan.

Toiveet. Nekin ovat kauniita.

Hiljaisuus

Tämä teksti on omistettu sille ihmiselle, jonka oli hankala ymmärtää minua tänään. Ja sinä tiedät kyllä, että se olet sinä, kun osut kohdalle.

Suljen suuni. Kävelen. Hengitän ympäristöni. Saatan sulkea silmäni, saatan jättää huomioimatta kaiken sen, minkä joku yrittää pukea sanoiksi. Sanat ahdistavat minua. Haluan unohtaa sanat hetkeksi, haluan unohtaa sen, että minulla on ääni. Oma ääni. Haluan kohdata ympäröivän todellisuuden toisella tapaa. Kuljen ensin ympäriinsä ja jään tuijottamaan taulua, jossa on jonkinlainen rakennus, joki, joen poikki silta. Kuva hehkuu jollain tapaa vanhaa aikaa. Se tuo mieleeni Mustion.

Hengitän sisääni tuota kuvaa. Suljen silmäni. Yritän muistaa karkeat siveltimenvedot ja maiseman. Yritän kuvitella itseni sinne. Liikun jälleen. En oikeastaan voi sanoa pitäväni taulusta. Haluan pois sen luota. Sen ilmapiiri tuntuu liian synkältä, jotenkin köyhältä ja kurjalta. Haluan ottaa hetken aikaa itselleni, nauttia hetken siitä kaikesta, mitä ympärilläni tapahtuu.

Ystäväni eivät ymmärrä minua, kuinka he voisivatkaan, kun en kertonut, mitä hain takaa hiljaisuudellani. Itseasiassa halusin kuulla heidän äänensä, ihmetyksensä. Halusin hengittää sisään heidän sanojaan. Halusin unohtaa noiden sanojen merkityksen, kuulla heidän erilaisia puheääniään, keskittyä heidän hengitykseensä. Keskittyä siihen, kuinka paljon heistä välitän. Ajatella sitä.

Halusin jakaa sanattoman hetken omalla tavallani. En ollenkaan suunnitellusti, vaan hetken mielijohteesta. Siksi, että se tuntui hyvältä.

Halusin tarttua heidän läsnäoloonsa, siihen, että he ovat tässä ja nyt. He eivät katoa ympäriltäni aivan, kuten niin moni muu asia on kadonnut. Että minä rakastin heitä ja rakastan yhä. Minulle riitti, että he olivat läsnä. En tarvinnut sanoja.

Kuljin hetken huoneessa, pienen hetken, jonka ajan keskityin tilaan. Keskityin siihen, mitä kaikkea ympärilläni on. Miltä naulakon kylmä, rautainen reuna tuntuu. Miten ikkunan takana märkä sää lainehtii. Miten ystäväni istuvat. Heille se oli ehkä tylsää, mutta minulle se oli kaikkea, mitä tarvitsin. He pitivät sitä leikkinä, minulle se oli totta. Minulle se oli hetki, hetki tajuntaa, jonka halusin jakaa heidän kanssaan. Se oli minulle tärkeää. Eikä minua haitannut, etteivät he ymmärtäneet. Sinä, sillä luulen, että luet tämän. Istuin sinun viereesi.

Vaivuin alas, suljin silmäni ja keskityin tuntemaan sinut ja pörriäisen vierelläni (haha, nämä ovat sitten salanimiä, koodikieltä). Keskityin tuntemaan omat sormeni toisiaan vasten. Halusin venyttää selkäni kaarelle ja kurottaa pääni lähelle lattiaa. Se ikään kuin rauhoitti minut ja eristi minut teidän ymmärtämättömyydeltä.

Nousin ylös ja siirsin katseeni sinuun. Ensin vain katsoin silmiäsi. Sinä sanot, silmät eivät ole sielun peili, sillä näit silmissäni oman kuvajaisesi. Minä, minä taas pidän silmiä sielun peilinä. Ei ole tarkoitus katsoa heijastuksia, on tarkoitus katsoa syvemmälle.

Pidän silmistä. Sain hyvän verukkeen katsoa niitä - sinulle se oli kai leikki. Hetken ajan minä katsoin. Toisinaan ollaan tuijotuskilpailua, ja sekin on minulle hyvä tekosyy. Haluan katsoa ihmisten silmiä. Pystyn keskittymään noihin silmiin. Pystyn hukuttamaan itseni niihin. Pystyn sulkemaan kaiken muun. Sinun silmäsi, ystävän silmät. Ne ovat minulle tärkeät silmät. Haluan painaa ne mieleeni. Silloin kun elämässä on pimeä hetki, haluan muistaa teidän silmänne. Ystävien silmät. Silmät ovat kuin liekit, ne kertovat, että olet vielä siinä, sinä et ole poissa. Sinä elät. Sillä silmäsi elävät.

Hetken katseltuani yritin, ja tässä vaiheessa siirsin omatkin ajatukseni leikkiin, viestittää sinulle jotakin. Silmilläni. Ilmeilläni. Yrittäisitkö luoda koodin? Yrittäisitkö ymmärtää hiljaisuuttani?

Niin. Et tietenkään, sillä olit luullut sitä leikiksi. Nyt tiedät, se ei ollut leikki. Se oli keskittymistä siihen, mikä on tärkeintä. Siihen, mitä löytyy sanojen takaa. Sieluun. Sillä siihen minä uskon. En tiedä, uskonko erikseen johonkin Jumalaan tai sellaiseen. Tai kai minä uskon. Mutta pohjimmiltani minä uskon sieluun. Siihen, että noiden silmien takana, hengityksen takana, aistittavan läsnäolon takana on se ystävä, jota niin paljon rakastan.

Sormiukot olivat leikki. Ne olivat tunnelmankevennystä. Ne olivat pakotie siitä olotilasta, johon olin itseni hommannut. Ajatteleminen tekee hyvää ja hiljaisuuskin on hyvästä. On osattava kuitenkin lopettaa ajatteleminen ja jatkaa rooliaan sinä iloisena, elämää kierosti katsovana tyyppinä joka on toinen puoleni. Toinen puoli on syvemmällä, paljon syvemmällä. Ajatukset. Sielu. Mitä minä sisimmältäni olen? Miten minä sisimmässäni näen?