Hiljaisuus

Tämä teksti on omistettu sille ihmiselle, jonka oli hankala ymmärtää minua tänään. Ja sinä tiedät kyllä, että se olet sinä, kun osut kohdalle.

Suljen suuni. Kävelen. Hengitän ympäristöni. Saatan sulkea silmäni, saatan jättää huomioimatta kaiken sen, minkä joku yrittää pukea sanoiksi. Sanat ahdistavat minua. Haluan unohtaa sanat hetkeksi, haluan unohtaa sen, että minulla on ääni. Oma ääni. Haluan kohdata ympäröivän todellisuuden toisella tapaa. Kuljen ensin ympäriinsä ja jään tuijottamaan taulua, jossa on jonkinlainen rakennus, joki, joen poikki silta. Kuva hehkuu jollain tapaa vanhaa aikaa. Se tuo mieleeni Mustion.

Hengitän sisääni tuota kuvaa. Suljen silmäni. Yritän muistaa karkeat siveltimenvedot ja maiseman. Yritän kuvitella itseni sinne. Liikun jälleen. En oikeastaan voi sanoa pitäväni taulusta. Haluan pois sen luota. Sen ilmapiiri tuntuu liian synkältä, jotenkin köyhältä ja kurjalta. Haluan ottaa hetken aikaa itselleni, nauttia hetken siitä kaikesta, mitä ympärilläni tapahtuu.

Ystäväni eivät ymmärrä minua, kuinka he voisivatkaan, kun en kertonut, mitä hain takaa hiljaisuudellani. Itseasiassa halusin kuulla heidän äänensä, ihmetyksensä. Halusin hengittää sisään heidän sanojaan. Halusin unohtaa noiden sanojen merkityksen, kuulla heidän erilaisia puheääniään, keskittyä heidän hengitykseensä. Keskittyä siihen, kuinka paljon heistä välitän. Ajatella sitä.

Halusin jakaa sanattoman hetken omalla tavallani. En ollenkaan suunnitellusti, vaan hetken mielijohteesta. Siksi, että se tuntui hyvältä.

Halusin tarttua heidän läsnäoloonsa, siihen, että he ovat tässä ja nyt. He eivät katoa ympäriltäni aivan, kuten niin moni muu asia on kadonnut. Että minä rakastin heitä ja rakastan yhä. Minulle riitti, että he olivat läsnä. En tarvinnut sanoja.

Kuljin hetken huoneessa, pienen hetken, jonka ajan keskityin tilaan. Keskityin siihen, mitä kaikkea ympärilläni on. Miltä naulakon kylmä, rautainen reuna tuntuu. Miten ikkunan takana märkä sää lainehtii. Miten ystäväni istuvat. Heille se oli ehkä tylsää, mutta minulle se oli kaikkea, mitä tarvitsin. He pitivät sitä leikkinä, minulle se oli totta. Minulle se oli hetki, hetki tajuntaa, jonka halusin jakaa heidän kanssaan. Se oli minulle tärkeää. Eikä minua haitannut, etteivät he ymmärtäneet. Sinä, sillä luulen, että luet tämän. Istuin sinun viereesi.

Vaivuin alas, suljin silmäni ja keskityin tuntemaan sinut ja pörriäisen vierelläni (haha, nämä ovat sitten salanimiä, koodikieltä). Keskityin tuntemaan omat sormeni toisiaan vasten. Halusin venyttää selkäni kaarelle ja kurottaa pääni lähelle lattiaa. Se ikään kuin rauhoitti minut ja eristi minut teidän ymmärtämättömyydeltä.

Nousin ylös ja siirsin katseeni sinuun. Ensin vain katsoin silmiäsi. Sinä sanot, silmät eivät ole sielun peili, sillä näit silmissäni oman kuvajaisesi. Minä, minä taas pidän silmiä sielun peilinä. Ei ole tarkoitus katsoa heijastuksia, on tarkoitus katsoa syvemmälle.

Pidän silmistä. Sain hyvän verukkeen katsoa niitä - sinulle se oli kai leikki. Hetken ajan minä katsoin. Toisinaan ollaan tuijotuskilpailua, ja sekin on minulle hyvä tekosyy. Haluan katsoa ihmisten silmiä. Pystyn keskittymään noihin silmiin. Pystyn hukuttamaan itseni niihin. Pystyn sulkemaan kaiken muun. Sinun silmäsi, ystävän silmät. Ne ovat minulle tärkeät silmät. Haluan painaa ne mieleeni. Silloin kun elämässä on pimeä hetki, haluan muistaa teidän silmänne. Ystävien silmät. Silmät ovat kuin liekit, ne kertovat, että olet vielä siinä, sinä et ole poissa. Sinä elät. Sillä silmäsi elävät.

Hetken katseltuani yritin, ja tässä vaiheessa siirsin omatkin ajatukseni leikkiin, viestittää sinulle jotakin. Silmilläni. Ilmeilläni. Yrittäisitkö luoda koodin? Yrittäisitkö ymmärtää hiljaisuuttani?

Niin. Et tietenkään, sillä olit luullut sitä leikiksi. Nyt tiedät, se ei ollut leikki. Se oli keskittymistä siihen, mikä on tärkeintä. Siihen, mitä löytyy sanojen takaa. Sieluun. Sillä siihen minä uskon. En tiedä, uskonko erikseen johonkin Jumalaan tai sellaiseen. Tai kai minä uskon. Mutta pohjimmiltani minä uskon sieluun. Siihen, että noiden silmien takana, hengityksen takana, aistittavan läsnäolon takana on se ystävä, jota niin paljon rakastan.

Sormiukot olivat leikki. Ne olivat tunnelmankevennystä. Ne olivat pakotie siitä olotilasta, johon olin itseni hommannut. Ajatteleminen tekee hyvää ja hiljaisuuskin on hyvästä. On osattava kuitenkin lopettaa ajatteleminen ja jatkaa rooliaan sinä iloisena, elämää kierosti katsovana tyyppinä joka on toinen puoleni. Toinen puoli on syvemmällä, paljon syvemmällä. Ajatukset. Sielu. Mitä minä sisimmältäni olen? Miten minä sisimmässäni näen?