Joskus tunnen itseni vaeltelijaksi, hölmöksi tavallaan. Sinisilmäiseksi prinsessaksi joka näkee maailmasta vain kuoren. Kuortahan me kaikki katsomme, sitä, miltä maailma päällepäin näyttää. Syvemmälle sukeltaminen on vaikeaa. Se hämmentää ja toisaalta on pelottavaa, mitä pinnan alta löytyykään. Sinisilmäisenä, aavistuksen tyhmänä ja yksinkertaisena, on helppo kulkea. Ihmiset eivät odota sinulta liikaa.
Luulempa, että minunkin kuoreni on sinisilmäinen. Ajattelen kyllä paljon, enemmänkin, kuin paljon, mutta minun on vaikea pukea ajatuksiani aina sanoiksi - varsinkin tilanteissa. On paljon helpompaa piiloutua blondin tukan ja sinisten silmien taakse. Kuoren taakse. Paljon helpompaa antaa itsestään kuva, joka ei täysin, täydellisesti vastaa totuutta.
En sano, ettenkö olisi aito ihminen. En näe mitään ammottavaa kuilua ja suurta erämään pituistusta eroa kuoreni ja minun itseni välillä. Minä se olen, kaiken takanakin. Tämä pieni ihminen, joka yrittää ymmärtää maailmaa. Julkikuoreni, toisinaan hiljaisuus, toisinaan silmitön nauraminen ja asioiden katsominen huumorilla, on osa ominua, aivan kuten osa minua on myös ajatukseni ja kehoni. Mikään ei ole irrallista.
Syvällä ajattelen paljon, vaikka onkin aikoja, kun en oikeastaan ajattele. Yleensä ajattelen kuitenkin enemmän, kuin voisi luulla. En minä oikeastaan syvällä olekaan se turhalle nauraja ja ruoalla leikkijä, olen ajattelija. En niinkään viisas, kuin viisaudenhakuinen. Yritän löytää asioille syitä ja seurauksia. Yritän tuijottaa maailmaa, myös pinnan alta, ajatellen. Ehkä löydänkin joskus jotakin... Ehkä joskus minusta tulee viisas.
Niin, mutta sinisilmäisyyttäni edes viisaus ei poistaisi. Minä olen sinisilmäinen.
Mieluummin sinisilmäinen kuin vainoharhainen. Sinisilmäinen oppii vähitellen kantapään kautta varomaan pahimpia "virheitään", vainoharhainen vain saa kaiken aikaa lisää tukea harhoilleen pienimmistäkin risahduksista.
VastaaPoistaTekstisi lopetuksesta sain sellaisen inhottavan fiiliksen, että jotain on sattunut ihan äskettäin, jotain, joka on saanut sinut ajattelemaan itsestäsi hyvin sinisilmäisenä. Enhän ole oikeassa?
Itsestäni tuntuu, että taidan olla sisimmässäni vain pieni ketunpoika, joka pitää turvallisen tuntuisesta kolostaan, turvapaikastaan, turvallisesta olotilastaan, ja joka sieltä turvin vähitellen ujuttautuu enemmän ja enemmän ulkopuolelle, ulkopuoliseen maailmaan. Takana on pimeä luola, edessä iso ja kirkas maailma mahdollisuuksineen ja ansoineen. En pidä itseäni niinkään ajattelijana, vaikka nautinkin väittelyistä ja ajattelemisesta: olen pikemminkin kuulostelija, tarkkailija, joka ei enää yritä löytää niitä äärimmäisiä totuuksia, vaan pikemminkin vain uteliaana jatkaa eteenpäin, etsien paikkaani ja yhteyttäni muuhun maailmaan ja muihin ihmisiin.
~Sinikettu