Keskustelemisen taito...

Keskustelemisen taito... tähän käsitteeseen olen pakostakin törmännyt viimepäivinä omassa arkisessa elämässäni ja tähän tulen törmäämään varmasti useasti jatkossakin. Minä olen keskustelija, puhun paljon, mutta myös kuuntelen. Tässä mielessä ihmiset voidaan jaotella moneen eri luokkaan (jos ihmisiä haluaa alkaa jaottelemaan). Vaikkapa sulkeutuneisiin, kuuntelijoihin, puhujiin ja keskustelijoihin. Ensimmäiset, sulkeutuneet, eivät puhu muille juuri mitään, mutta eivät myöskään oikeasti kuuntele. Toiset, kuuntelijat, eivät juurikaan itse puhu, mutta kuuntelevat kyllä kiinnostuneina, mitä muut puhuvat. Kolmannet, puhujat, tuppaavat puhumaan paljon, mutta eivät kuuntele muita. Keskustelijat sekä kuuntelevat, että puhuvat.

Sulkeutuneet eivät juuri välitä keskustelijoista, kuuntelijoista tai puhujista. Kuuntelijoista ehkä kaikkein vähiten.

Kuuntelijat eivät välitä niinkään sulkeutuneista, mutta puhujista ja keskustelijoista kylläkin.

Puhujat, no, he välittävät lähinnä itsestään ja kuuntelijoista, keskustelijoita he eivät kaipaa.

Keskustelijat tulevat parhaiten toimeen toisten keskustelijoiden kanssa, mutta myös kuuntelijoiden rooli menettelee heidän edessään. Puhujat ovat heistä kaikkein ärsyttävimpiä.

Okei, myönnettäköön, joudun lisäämään jälkeenpäin vielä yhden ryhmän, joka voi olla eristyneenä tai sisältyneenä mihin tahansa ryhmään: ajattelijat.

Ajattelijat toimivat hyvin yhteen minkä tahansa ryhmän kanssa riippuen siitä, kuuluvatko he itse yhteenkään näistä ryhmistä. Ajattelijat kiinnostuvat myös sulkeutuneista ja kuuntelijoista.

Miksi haluan kärvistellä ja luoda tällaisia ryhmiä? Miksi haluan ylikorostaa asioita? Se johtuu siitä, että olen ajattelija ja keskustelija ja olen huomannut, miten ihmiset vaikuttavat minuun.

Viimeaikoina minulla on ollut ongelmia nimenomaan puhujien kanssa. Tulen kyllä toimeen suurimmilta osin kaikenlaisten ihmisten kanssa, enkä missään nimessä ole sanomassa vihaavani tai halveksuvani puhujia, mutta haluan vain tuoda esiin muutaman pointin, jotka olen elämässäni huomannut.

Ihminen, jolla kyllä riittää asiaa silloin, kun hän on itse saanut päättää keskustelun aiheen, mutta joka ei välitä siitä, mitä muut haluavat puhua, on mielestäni jollakin asteella itsekäs ja ärsyttävä seurustelukumppani (ja tämä ei viittaa parisuhteeseen). Eikä tämä tarkoita, että pitäisin ystäväpiirissäni olevia tällaisia ihmisiä yhtään vähemmän arvokkaina, vaan lähinnä yritän selittää, miten minä koen heidän ja muiden tällaisten ihmisten käyttäytymisen tuntuvan itsessäni.

On inhottavaa puhua ihmiselle, jota kiinnostaa vain silloin, kun hänellä on itsellään jotakin asiaa. Henkilökohtaisesti en määrittele puheenaiheitani ja puhekumppaneitani sen mukaan, kuinka kiinnostavista asioista he puhuvat. Olen ottanut kannan, että jos joku haluaa puhua minulle jostakin, se on itsessään jo kiinnostavaa ja arvokasta juuri sen takia, että hän haluaa puhua minulle. Sillä ei ole väliä, pitääkö hän edes itse aihettaan kiinnostava - jos ei, hän todennäköisesti puhuu minulle siksi, että hän haluaa puhua minun kanssani. Silloin minun on annettava arvostusta tälle henkilölle ja hänen sanoilleen juuri siksi, että hän arvostaa minua ilmaisemalla halukkuutensa kommunikoida. Monet asiat, joita jotkut ihmiset minulle puhuvat, eivät suoraan sanottuna kiinnosta minua pätkääkään. Minua kiinnostavat ihmiset ja se, että he haluavat puhua minulle. Jotkut asiat kiinnostavat minua siksi, että joku ihminen pitää niitä niin tärkeinä, että hän haluaa puhua niistä minulle.

Toisen ihmisen kunnioittaminen on minulle tärkeää. En pidä oikeana sanoa toiselle, että ei kiinnosta, ole hiljaa, jos puheenaihe ei miellytä.

En osaa muotoilla tästä kaunista, enkä kevyttä. Asia on vain näin. Pidän sitä epäkunnioituksen osoituksena, jos keskeyttää toisen tai ei kuuntele hänen puheitaan loppuun, koska ei kiinnosta. Kommunikaatiossa ei kuitenkaan aina ole kyse asian kiinnostavuudesta. Sille on muitakin perusteita, jotka ovat vähintään yhtä tärkeitä tai jopa tärkeämpiä.

Jos keskustelun toinen osapuoli väheksyy toisen sanomisia tai toteaa, että ole hiljaa, on tämä mielestäni jollakin asteella törkeää ja henkilökohtaisesti loukkaannun tästä. En voi tunteilleni mitään, enkä voi sille mitään, että tiedän ihmisiä (lähisukulaiseni mukaanlukien), jotka ärsyyntyvät mielipiteestäni tähän. Minulle keskustelu tyhjänpäiväisestä, kontaktin luominen toiseen ihmiseen, on mielenkiintoisempaa ja tärkeämpää kuin hiljaisuus.

On vain vaikea sanoa muille, mitä tästä ajattelee, sillä yleensä tästä aiheesta keskustelemalla saa vastapuolen loukkaantumaan.

Olenkin avoin ehdotuksille, miten avata suunsa ja puhua tästä ilman, että toinen osapuoli saa palkokasvin nenäänsä? Tarkoituksena ei ole syyllistää eikä syyttää, tarkoituksena on parantaa kommunikaatiota ja tehdä keskusteluista miellyttävämpiä ja tasavertaisempia molemmille osapuolille.

Blue Eyed Princess

Joskus tunnen itseni vaeltelijaksi, hölmöksi tavallaan. Sinisilmäiseksi prinsessaksi joka näkee maailmasta vain kuoren. Kuortahan me kaikki katsomme, sitä, miltä maailma päällepäin näyttää. Syvemmälle sukeltaminen on vaikeaa. Se hämmentää ja toisaalta on pelottavaa, mitä pinnan alta löytyykään. Sinisilmäisenä, aavistuksen tyhmänä ja yksinkertaisena, on helppo kulkea. Ihmiset eivät odota sinulta liikaa.

Luulempa, että minunkin kuoreni on sinisilmäinen. Ajattelen kyllä paljon, enemmänkin, kuin paljon, mutta minun on vaikea pukea ajatuksiani aina sanoiksi - varsinkin tilanteissa. On paljon helpompaa piiloutua blondin tukan ja sinisten silmien taakse. Kuoren taakse. Paljon helpompaa antaa itsestään kuva, joka ei täysin, täydellisesti vastaa totuutta.

En sano, ettenkö olisi aito ihminen. En näe mitään ammottavaa kuilua ja suurta erämään pituistusta eroa kuoreni ja minun itseni välillä. Minä se olen, kaiken takanakin. Tämä pieni ihminen, joka yrittää ymmärtää maailmaa. Julkikuoreni, toisinaan hiljaisuus, toisinaan silmitön nauraminen ja asioiden katsominen huumorilla, on osa ominua, aivan kuten osa minua on myös ajatukseni ja kehoni. Mikään ei ole irrallista.

Syvällä ajattelen paljon, vaikka onkin aikoja, kun en oikeastaan ajattele. Yleensä ajattelen kuitenkin enemmän, kuin voisi luulla. En minä oikeastaan syvällä olekaan se turhalle nauraja ja ruoalla leikkijä, olen ajattelija. En niinkään viisas, kuin viisaudenhakuinen. Yritän löytää asioille syitä ja seurauksia. Yritän tuijottaa maailmaa, myös pinnan alta, ajatellen. Ehkä löydänkin joskus jotakin... Ehkä joskus minusta tulee viisas.

Niin, mutta sinisilmäisyyttäni edes viisaus ei poistaisi. Minä olen sinisilmäinen.

Hiljaisuus

Tämä teksti on omistettu sille ihmiselle, jonka oli hankala ymmärtää minua tänään. Ja sinä tiedät kyllä, että se olet sinä, kun osut kohdalle.

Suljen suuni. Kävelen. Hengitän ympäristöni. Saatan sulkea silmäni, saatan jättää huomioimatta kaiken sen, minkä joku yrittää pukea sanoiksi. Sanat ahdistavat minua. Haluan unohtaa sanat hetkeksi, haluan unohtaa sen, että minulla on ääni. Oma ääni. Haluan kohdata ympäröivän todellisuuden toisella tapaa. Kuljen ensin ympäriinsä ja jään tuijottamaan taulua, jossa on jonkinlainen rakennus, joki, joen poikki silta. Kuva hehkuu jollain tapaa vanhaa aikaa. Se tuo mieleeni Mustion.

Hengitän sisääni tuota kuvaa. Suljen silmäni. Yritän muistaa karkeat siveltimenvedot ja maiseman. Yritän kuvitella itseni sinne. Liikun jälleen. En oikeastaan voi sanoa pitäväni taulusta. Haluan pois sen luota. Sen ilmapiiri tuntuu liian synkältä, jotenkin köyhältä ja kurjalta. Haluan ottaa hetken aikaa itselleni, nauttia hetken siitä kaikesta, mitä ympärilläni tapahtuu.

Ystäväni eivät ymmärrä minua, kuinka he voisivatkaan, kun en kertonut, mitä hain takaa hiljaisuudellani. Itseasiassa halusin kuulla heidän äänensä, ihmetyksensä. Halusin hengittää sisään heidän sanojaan. Halusin unohtaa noiden sanojen merkityksen, kuulla heidän erilaisia puheääniään, keskittyä heidän hengitykseensä. Keskittyä siihen, kuinka paljon heistä välitän. Ajatella sitä.

Halusin jakaa sanattoman hetken omalla tavallani. En ollenkaan suunnitellusti, vaan hetken mielijohteesta. Siksi, että se tuntui hyvältä.

Halusin tarttua heidän läsnäoloonsa, siihen, että he ovat tässä ja nyt. He eivät katoa ympäriltäni aivan, kuten niin moni muu asia on kadonnut. Että minä rakastin heitä ja rakastan yhä. Minulle riitti, että he olivat läsnä. En tarvinnut sanoja.

Kuljin hetken huoneessa, pienen hetken, jonka ajan keskityin tilaan. Keskityin siihen, mitä kaikkea ympärilläni on. Miltä naulakon kylmä, rautainen reuna tuntuu. Miten ikkunan takana märkä sää lainehtii. Miten ystäväni istuvat. Heille se oli ehkä tylsää, mutta minulle se oli kaikkea, mitä tarvitsin. He pitivät sitä leikkinä, minulle se oli totta. Minulle se oli hetki, hetki tajuntaa, jonka halusin jakaa heidän kanssaan. Se oli minulle tärkeää. Eikä minua haitannut, etteivät he ymmärtäneet. Sinä, sillä luulen, että luet tämän. Istuin sinun viereesi.

Vaivuin alas, suljin silmäni ja keskityin tuntemaan sinut ja pörriäisen vierelläni (haha, nämä ovat sitten salanimiä, koodikieltä). Keskityin tuntemaan omat sormeni toisiaan vasten. Halusin venyttää selkäni kaarelle ja kurottaa pääni lähelle lattiaa. Se ikään kuin rauhoitti minut ja eristi minut teidän ymmärtämättömyydeltä.

Nousin ylös ja siirsin katseeni sinuun. Ensin vain katsoin silmiäsi. Sinä sanot, silmät eivät ole sielun peili, sillä näit silmissäni oman kuvajaisesi. Minä, minä taas pidän silmiä sielun peilinä. Ei ole tarkoitus katsoa heijastuksia, on tarkoitus katsoa syvemmälle.

Pidän silmistä. Sain hyvän verukkeen katsoa niitä - sinulle se oli kai leikki. Hetken ajan minä katsoin. Toisinaan ollaan tuijotuskilpailua, ja sekin on minulle hyvä tekosyy. Haluan katsoa ihmisten silmiä. Pystyn keskittymään noihin silmiin. Pystyn hukuttamaan itseni niihin. Pystyn sulkemaan kaiken muun. Sinun silmäsi, ystävän silmät. Ne ovat minulle tärkeät silmät. Haluan painaa ne mieleeni. Silloin kun elämässä on pimeä hetki, haluan muistaa teidän silmänne. Ystävien silmät. Silmät ovat kuin liekit, ne kertovat, että olet vielä siinä, sinä et ole poissa. Sinä elät. Sillä silmäsi elävät.

Hetken katseltuani yritin, ja tässä vaiheessa siirsin omatkin ajatukseni leikkiin, viestittää sinulle jotakin. Silmilläni. Ilmeilläni. Yrittäisitkö luoda koodin? Yrittäisitkö ymmärtää hiljaisuuttani?

Niin. Et tietenkään, sillä olit luullut sitä leikiksi. Nyt tiedät, se ei ollut leikki. Se oli keskittymistä siihen, mikä on tärkeintä. Siihen, mitä löytyy sanojen takaa. Sieluun. Sillä siihen minä uskon. En tiedä, uskonko erikseen johonkin Jumalaan tai sellaiseen. Tai kai minä uskon. Mutta pohjimmiltani minä uskon sieluun. Siihen, että noiden silmien takana, hengityksen takana, aistittavan läsnäolon takana on se ystävä, jota niin paljon rakastan.

Sormiukot olivat leikki. Ne olivat tunnelmankevennystä. Ne olivat pakotie siitä olotilasta, johon olin itseni hommannut. Ajatteleminen tekee hyvää ja hiljaisuuskin on hyvästä. On osattava kuitenkin lopettaa ajatteleminen ja jatkaa rooliaan sinä iloisena, elämää kierosti katsovana tyyppinä joka on toinen puoleni. Toinen puoli on syvemmällä, paljon syvemmällä. Ajatukset. Sielu. Mitä minä sisimmältäni olen? Miten minä sisimmässäni näen?

Kuka onkaan sinun ystäväsi?

En ole ikinä miettinyt asiaa kovin syvällisesti, vaikkakin nyt, kun pysähdyn miettimään, se tuntuu itsestäänselvyydeltä. Ja olen voimakkaasti vihainen itselleni, että on yhä tällaisia itsestäänselvyyksiä, joita en ole suostunut ymmärtämään vain, koska en ole suostunut ajattelemaan. Aika ajoin turrutan itseni ajatuksilla ja jätän ne taakseni. Ajattelu ei ole aina minua varten. Toisinaan ajatteleminen on helpompaa unohtaa, on vain helpompi antaa olla.

Nyt en kuitenkaan voi olla ajattelematta, en nyt, kun sinä olet poissa. En tiedä, saanko sinua enää koskaan takaisin, mutta jos saan, lupaan, että yritän enemmän. Yritän ajatella enemmän sinua ja sinun asemaasi. Lupaan unohtaa oman itsekkyyteni, heittää pois suojaavan kilpeni ja asettua sinun eteesi. Niin kauan olet ollut minulle itsestäänselvyys. Nyt silmieni edestä on murrettu side ja pääsen viimein katsomaan peiliin. Itseeni. Voin väittää ja jatkaa väittämistä vaikka kuinka kauan. Voin sumentaa silmäni sen edessä, mikä on totta. Mutta se ei muuttaisi sitä tosiasiaa, ettet sinä ole täällä. Tai tavallaan olet, olethan sinä aina sydämessäni. Mutta palan sinua olen menettänyt, palan, jota on vaikea saada takaisin.

Samalla, kun menetän palan sinua, palan itseäni, saavutan myös jotakin. Ymmärrän. Sinä olit aina olemassa minua varten. Sinä olit aina rinnallani. Toisinaan olit etäisempi, minä en ollut sinulle se kaikkein tärkein ja kaikkein paras - kuitenkin sinä rakastit minua. Ja minä omistin sinut. Siinä tein väärin. Ketään ei saa omistaa. Ei edes ystävää.

Monet nauravat minulle, kun nyt itken, vuodatan kyyneleeni, koska tajuan, mitä olen menettänyt. Tajuan kaiken sen vääryyden, jonka olen aiheuttanut. Kenen sinä nykyään olet? Vai oletko? Onko sinulla kaikki hyvin? Vai olenko saanut sinut kärsimään?

En voi syyttää kaikesta ainoastaan itseäni, mutta voin kyllä leimata otsani ja todeta, että minä se olen, paljon on minunkin syytäni. Minä pidin sinua itsestäänselvyytenä, minä omistin sinut. Ystävää ei saa omistaa.

Tuskin lähdit luotani tahallisesti, huono minä en ole koskaan ollut. En samoin, kuin jotkut ovat huonoja ystävilleen. Lähtösi oli varmasti vahinko, ei tarkoituksellista. Mutta samalla, kun lähtösi vei minulta paljon pois, se oli minulle avain. Nyt minä tiedän, mikä sinä minulle olet ja jos vielä palaat, osaan tehdä elämästä sinullekin asteen verran mieluisampaa. Minä en omista sinua. Sinä olet minun ystäväni. Ystävyyttä ei kukaan omista, eikä ansaitse. Se on lahja toiselta toiselle, se ei ole itsestäänselvyys.

Sinä olet kissa. Ja joku nauraa minulle juuri siksi. Siksi, ettet ole ihminen, et ole samanlainen, kuin muut ystäväni. Silti sinä olet yksi tärkeimmistä, sinun ympärillesi minä olen virittänyt rukoukseni. Rukouksen paremmasta elämästä, rukouksen ymmärryksestä.

Äänetön ystävyys. Ystävyys, joka on eleidemme ja tunteidemme varassa. Se on erilaista. Minulla ei ole valtaa sanoin sanoa, kuinka sinua rakastan. Sanoilla ei ole sinulle merkitystä. Tunnistat juuri ja juuri oman nimesi. Sinulle merkitsee kaikkein eniten se, että minä olen olemassa ja että minä teen elämästäsi hyvän elää. Minä olen palvelijasi, vapaaehtoisesti. En ole orja, eikä kukaan pakota minua työhön. Olet ystäväni ja haluan palvella sinua, aivan, kuin haluan auttaa niitäkin, jotka ovat samaa lajia kanssani.

Sinussa näen kaikkein selvimmin, kuinka palveluksesta seuraa vastapalvelus. Kun olin surullinen, käperryit hellästi syliini ja puskit päälläsi. Sinä sanoit: "Minä rakastan." Sanoit sen ääneti ja hiljaa. Sanoit sen paljon kauniimmin, kuin minä osaan koskaan mitään sanoa. Ehkä siinä on minun vajaavaisuuteni. Kauniit sanat eivät merkitse mitään niin kauan, kun niiden taustalla ei ole eleitä ja oikeita tunteita. Ihmisille voin puhua mitä tahansa, sinulle puheillani ei ole merkitystä.

Rakkaus välillämme on erilaista. Se ei ole sanoja. Se on tunteita. Ja monessa suhteessa se on paljon todellisempaa, kuin ystävyydenrakkaus kahden ihmisen välillä. Siinä ei valehdella. Siinä saa sen, mitä tilaa.

Kunpa saisin sinut takaisin, kunpa saisin olla luonasi. Minä osaisin niin paljon paremmin.