Ensimmäiset tervehdykset, ajatuksia olemisesta ja uskomisesta

Tervehdys vaan kaikille!

Olen jo melko kauan ajatellut aloittavani bloggailemisen ihan vain sen vuoksi, että minulla on usein niin paljon sanottavaa erilaisista asioista, eikä oikeastaan mitään reittiä sanoa sitä kaikkea, minkä haluaisin. Jotenkin ajatukset on aina helpompaa kirjata ylös sanoiksi ja lauseiksi, kokonaisiksi teksteiksi, kuin yrittää puhua ääneen. Älä käsitä minua väärin - tosiasiassa olen hyvin, hyvin suorasukainen persoona, joka yleensä sanoo tismalleen mitä ajattelee, joskus se loukkaa ihmisiä, joskus sillä saavuttaa paljon. On kuitenkin asioita, joita ei tule puhuttua ihan heti avoimesti keskellä katua ja ajatuksia, joita haluaa jakaa isommankin yleisön kanssa, kuin niiden parin kolmen parhaan ystävänsä kesken, jotka kyllä ovat maailman kultaisin asia.

No mutta, en ole tässä kirjoittamassa ainoastaan syitäni bloggailun aloittamiseen, vaan tarkoitus olisi kyhätä kasaan ensimmäinen kunnon kirjoituskin ja päästää teidät (mahdolliset) lukijani tutustumaan mielenmaailmaani ja siihen, mitä minä ajattelen tästä elämästä. Here we come!

Kuka minä olen? Minne minä olen menossa? Synnyin noin kahdeksantoistavuotta sitten tähän maailmaan, paikkaan, joka tulisi olemaan minulle sekä taivas, että helvetti. Pienenä mukulana sitä on hyvin tietämätön kaikesta siitä, mikä odottaa tulevaisuudessa, kunhan vain pääsee avaamaan verhot ja omat silmänsä ja katsomaan tätä maailmaa. Ihan totta, tämä maailma on harvinaisen paska paikka. Mutta toisaalta osaan löytää täältä myös kaiken sen, mikä tekee minut onnelliseksi. Minulla on perhe ja kasa parempia ystäviä, kuin mitä olisin ikinä osannut toivoa. Minulla on lemmikkejä, joita rakastan kovasti ja minulla on elämä. Ei se elämä aina ole ollut helpoin mahdollinen, olen käynyt läpi monia leikkauksia, ensin umpilisäkkeen tulehtuessa ja myöhemmin sitten vielä pienen (et olisi nähnyt sitä silmilläsi), mutta kivuliaan rakennevian vuoksi ja sen jälkeen vielä pari kertaa uudelleen, koska jokin meni tässä leikkauksessa pieleen. Nyt odottelen, joudunko jalkojeni kanssa kolmen kuukauden sairaalatuomiolle vai en, mutta se ei ole tämän jutun pointti - puhun jaloistani varmasti myöhemmin :)

Niin. Maailma. Tämä toisaalta niin ihana paikka, mutta toisaalta helvetti. Ja kuitenkaan en osaa kuvitella paikkaa, jossa olisin mieluummin. Olen vähän on off - uskovainen, enkä koskaan ole ollut uskovainen sanan jyrkimmässä merkityksessä. Minut kastettiin evankelisluterilaiseksi, mutta perheeni ei ole koskaan ollut kovinkaan uskonnollinen. Itse kävin elämäni uskonnollisimmat vaiheet läpi ala-asteen lopuilla ja yläasteiässä. Kai minä nykyäänkin uskon jonkinlaiseen jumalaan, siihen, että tuolla ylhäällä on ehkä joku, joka kuuntelee meitä ja on valmis auttamaan meitä. Lisäksi luulen uskovani "taivaaseen," tai ehkä paremminkin paratiisiin. Kuitenkaan en ole aivan varma, pitäisinkö siitä paikasta enemmän, kuin tästä maapallosta, jossa nyt elän. Hyvyys ja pahuus kun kulkevat hyvin paljon käsikädessä ja sopii miettiä, että jos ei ole pahuutta, osaako sitä hyvyyttä enää arvostaa? Katoaako käsite kokonaan? Ja jos ei olisi vastoinkäymisiä, olisiko elämä enää elämisen arvoista?

Toisaalta pelottaa, että vaihtoehdot on kuoleman jälkeen jaettuna kahtia. Helvetti ja taivas (paratiisi), kuulostaa hyvin ankaralta. Entä jos on kuten minä, sellainen, joka rakastaa kyllä jumalaa ja on hänelle kiitollinen, mutta rakastaa myös tätä maata ja tämän maan menoa. Entä, jos taivas ei olekaan se maailman houkuttelevin paikka, mutta ikuinen kadotus (tai helvetin liekit - tulkinnasta riippuen) kuulostaa kahta kauheammalta. Olenko minä eksynyt lammas?

Sitä myös miettii, mitkä teot ovat loppujen lopulta syntiä ja minkä perusteella meidät ihmiset sitten punnitaan lopun koittaessa. Itse olen biseksuaali - olen aina ollut. Se ei ole koskaan ollut minulle mikään erityinen kysymysmerkki, vaan lähinnä itsestäänselvyys. Onko rakkaus syntiä? Ja minkälainen rakkaus on hyväksyttävää? Saan rakastaa Jumalaa, saan rakastaa vanhempiani ja siskojani ja veljiäni, lisäksi saan rakastaa miestä. Mutta saanko sitten rakastaa naista? Miten rakkauteni naiseen on niin kovin erilainen?

En ole koskaan itseasiassa rakastunut kehenkään sukupuolen vuoksi, en ole kertaakaan töllöttänyt kenenkään ulkoista olemusta. Se, mitä ihmisen sisällä on, todella merkitsee minulle. Olen rakkaudessa jopa hieman sokea, mikä tuli todistettua ensimmäisessä ja ainoassa suhteessani, joka oli tuhota minut sisältäpäin. Se ei ihmistä tuhoa, onko sillä kumppanilla penis vai vagina, vaan se, minkälainen tämä on persoonana. Jälkeenpäin ajatellen olin hullu edellisen suhteeni kanssa, mutta toisaalta olen tuhat kertaa viisaampi seuraavassa. Suhteeni tähän henkilöön osoitti, että sillä ihmisen alapäällä ei todellakaan ole väliä. Se, mitä hänen korviensa välissä on, merkitsee niin paljon enemmän. Se, miten hän ajattelee minusta ja miten meidän ajatuksemme kohtaavat. Jos joku haluaa omistaa minut, omistaa kaiken minun aikani ja jokaisen minun ajatukseni. Se ei ole tervettä ja se kuluttaa minut loppuun.

Katsooko Jumala todella meidän kumppaniemme sukupuolta päättäessään, olemmeko me tehneet jotakin niin "pahaa," että sitä pitää rangaista? Tiedän, että Jeesuksen näkökulmasta katsottuna on sanottu, että usko pelastaa ihmisen. Mutta jotenkin Raamattu tuntuu toisinaan ristiriitaiselta. Raamattu ei, ainakaan minulle, ole kertonut, miten käy ihmisen, joka rakastaa Jumalaa ja uskoo häneen, mutta on tehnyt jotakin, jonka vanha testamentti lukee hirvittäväksi. Ja kuitenkin kyse on rakkaudesta. Minä rakastan Jumalaa. Minä rakastan kumppaniani. Onko siinä niin suuri ero? Paljon ajatuksia, joita on vaikea pukea edes sanoiksi. Minä olen ihminen. Onko se niin väärin? Jumala on kuitenkin luonut minut olennoksi, joka rakastaa.

Nämä asiat uskonnossa ovat mietityttäneet minua jo kauan. Jotenkin koen suurta ristiriitaa siinä, että on olemassa "usko, toivo ja rakkaus, mutta suurin niistä on rakkaus" ja kuitenkin rakkaus, jonka tulisi olla puhdasta ja hyvää, on joissakin tapauksissa niin pahaa ja väärää. Kuinka se on mahdollista?

Eikö ole tärkeämpää kohdata ihmiset ihmisinä, kuin tuijottaa sitä, mikä heillä on kalsareidensa alla? Jos en ajattelisi ihmisiä sieluina, asioina, jotka ovat kuoren alla, rakastuisin enemmänkin siihen sukupuoleen, joka henkilöllä on. En rakastuisi silloin henkilöön itsessään. En sanoisi, että rakastan sinua, vaan sanoisin, että rakastan sitä, mitä sinä olet. Ja siinä on järkyttävän suuri ero.

Mitä on sitten olla hetero, lesbo, homo tai bi (tai jokin muu)? Minusta se on (tai sen ainakin pitäisi olla) sitä, että rakastuu tietynlaisiin persooniin. Useimmiten miesten ja naisten persoonissa, sieluissa on jonkin verran eroa (mutta ei aina). Heteron määrittelisin ihmiseksi, joka rakastuu yleensä sellaiseen persoonaan, jota vastakkainen sukupuoli useimmiten edustaa. Ja nyt puhun rakkaudesta ihmistä kohtaan. Ne, jotka rakastuvat materiaan, eli vaikkapa naisvartaloon, eivät rakasta itsessään naista, vaan tämän vartaloa. Jotenkin vain käsitän asian niin, että ihminen sijaitsee siinä sielussa, vartalo jää taakse kuolemankin jälkeen, mutta ihmisen ajatusmaailma, se, mitä ihminen syvimmillään on, jatkaa eteenpäin.

Bi-naisena minun on melko helppo elää, sillä päätöksiini vaikuttavat muutkin asiat, kuin pelkkä ihmisen persoona. Lesbolla ei ole valinnanvaraa, ellei hän halua tinkiä rakkaudestaan. Naiselle miehen kanssa esimerkiksi perheen perustaminen on sata kertaa helpompaa, kuin naisen (puhun nyt siis perheestä perheenä, jossa on lapsia, enkä kiellä, etteikö kaksi ihmistä voisi muodostaa perheen keskenään). Lesbonaisen on luovuttava ajatuksesta täydelliseen rakkauteen, jos hän haluaa perustaa helposti lapsiperheen. Minun on kai sitten vain yritettävä valita myös sen mukaan, mitä siellä alapäässä on. Rakastun useammin naisiin, sillä samankaltaisuudella on minulle väliä. En ole tavannut miestä, joka ajattelisi yhtään samalla tavalla, kuin minä. Olen kuitenkin rakastunut myös miehiin, joten mahdollisuudet on aina olemassa. Jos nyt kuitenkin mietin asiaa, tämänhetkisten ihastusteni valossa, valitsisin mieluummin sen vaikeamman tien siihen perheeseen.

Olen aina rakastanut lapsia ja tiennyt, että haluan vielä joskus omia pikkuisia. Lapsetkin ovat aina rakastaneet minua :). Mikään ei ole mahdotonta, edes naisen kanssa. Keinot vain ovat hyvin erilaiset. En tiedä, mikä ratkaisu kaikkiin mieltäni hämmentäviin kysymyksiin tulee olemaan, mutta vihdoinkin olen lakannut pelkäämästä ja odotan tulevaisuutta innoissani. Tiedän, että ratkaisu on aina olemassa ja jos sitä ei löydy valmiiksi, niin minä vaikka kehittelen sen itse!

Kaikilla ratkaisuilla on hintansa. Mitä pelkään eniten tällä hetkellä, on se, että menetän tämän perheen, jossa tällä hetkellä elän, kun teen aikanani ratkaisuni. En usko, että tämänhetkinen, rakas ja rakastava perheeni ymmärtää minua ja ajatuksiani, kun ehkä joskus niistä kuulee. Me olemme erilaisia, vaikka olemmekin niin samanlaisia. Jos elän joskus näkyvssä parisuhteessa naisen kanssa... se voi olla liian iso shokki.

Onneksi valinnat eivät ole edessä vielä. Minulla on vielä pari vuotta aikaa elää elämääni rauhassa täällä kotona, ennen kuin lähden maailmalle. Mitä ikinä tapahtuukin näiden kahden vuoden aikana - no, en aijo pudotella valtavia pommeja täällä kotiväen kanssa. Niiden aika on sitten, kun minulla on oma asunto turvanani. Siihen asti elän kuten aina. Toki vastaan rehellisesti, jos joku kysyy, mutten ota stressiä.

Oli suuri helpotus tulla täysi-ikäiseksi. Se tarkoittaa, että minulla on kaikki tarvitsemani eväät, jos joskus joudun lähtemään täältä yllättäen. Muutama vuosi sitten kaikki olisi ollut suuri katastrofimöykky.