Terveys on aina ajankohtainen, aina yhtä puhuttava aihe. Sitä tulee ulos joka tuutista ja samalla, että terveys on jokaiselle hyvin henkilökohtainen asia, siitä tehdään koko ajan myös yhteisöllisempää. Jotkut asiat, jotka kenties entisajan maailmassa olivat tabuja, vyöryvät nyt päällemme televisiosta ja radiosta. Netti nyt on aina ollut sellainen paha pirulainen, josta löytää melkein mitä tahansa, kun vähän viitsii hakea...
Monille terveys on itseisarvo, monille jopa elämän pääpointti. Terveyttä yritetään edistää monilla eri tavoilla. Perusterveyden lisäksi aivan oma saransa on lääketiede, joka pyrkii säännöstelemään ja ruohimaan ihmisistä niin terveitä, kuin vain on mahdollista. Olemme menneet jo jalostuksen puolelle, sillä jos sikiössä näyttää olevan jotakin vialla, saatetaan se päätyä abortoimaan ilman, että sille on annettu mahdollisuutta osoittaa olevansa elinkelpoinen tai kelvoton. Ja toisaalta tällaiseenkin asiaan on monta eri katsantokantaa. Voidaanhan miettiä, että mikä nykyajan "seulonnassa" eroaa niin kovasti menneistä ajoista, silloin "epäkelvot" yksilöt eivät lunastaneet elinoikeuttaan luonnon takia, nyt me vain teemme homman luonnon puolesta, kun se ei enää niin paljon kosketa meidän elämäämme.
Kuitenkin on kysyttävä, ollaanko meistä ihmisistä luomassa jonkinlaista superlajia, pyrimmekö liiaksikin karsimaan kaikki huonot geenit pois? Jos emme vielä, niin onko maailma menossa sitä kohti.
Minua mietityttää usein kaiken maailman hedelmöityshoidot, joista ehkä jotkut vielä käsitän ja kykenen ymmärtämään, sekä hyväksymään. Äärimmäisyyksiin en kuitenkaan esimerkiksi omalla kohdallani menisi, jos joskus tulevaisuudessa lapsen haluaisin. Jos kaksi ihmisyksilöä eivät luonnollisesti ole kykeneväisiä hankkimaan lasta keskenään, onko kannattavaa, että he ryhtyvät tähän ns. kaikin keinoin? Minkälaiset ongelmat siirrämme tällä tavalla tuleville sukupolville, vai siirrämmekö? Onko mahdollista, että omat lapsemme ovat perineet meiltä jotakin geneettistä, joka aiheuttaa saman ongelman heille? Onko kenties täysin väärin, että edes mietimme tällaista asiaa? Pitäisikö meidän ajatella niin pitkälle?
Melkein kaikella terveyteen liittyvällä on kääntöpuolensa. Jos korostetaan liiaksi sitä, että lihavuus on pahasta ja kaikkien lihavien pitäisi saavuttaa äkisti normaalipaino, jotta he eivät rasittaisi terveydenhuoltoamme ja vaarantaisi henkeään, luommeko lihaville ihmisille liian suuren paineen? Onko ihmisellä oikeus tuntea olonsa hyväksi ilman, että hän on kaikin puolin täydellinen ja täysin terve (siis: ihannepainoinen, ei sairauksia ja hyvässä kunnossa jne.)? Karu totuus on kuitenkin se, että aina, kun jotakin tällaista asiaa ylikorostetaan, asianomaisille ihmisille saattaa seurata syyllisyydentunnetta ja ahdistusta.
Niin, ja kun terveyttä kerran tulee ulos joka puolelta, niin onko terveyden merkitys hyvään elämään lopulta kuitenkaan kaikkein tärkein? Tai edes toiseksi tai kolmanneksi tärkein? Voiko päällepäin hyvin sairas ihminen olla samaan aikaan onnellisempi, kuin se, jonka kroppa pelittää täydellisesti? Voimmeko vetää linjan mielenterveydestä fyysiseen terveyteen ja toisinpäin?
Minulle terveys on menettänyt itseisarvon merkityksen, enkä pidä sitä enää siinä valokeilassa, jossa se on minulle esitetty. Jos vanhempani huomauttavat siitä, että olen viimeaikoina hieman lihonnut, kuittaan tämän yleensä toteamalla, että niin olenkin (olen normaalipainoinen, mutta kuten jotkut jotka ovat varhaisia blogitekstejäni lukeneet tietävät, on minulla ollut jalkaongelmia, joiden takia olen päässyt hyvin vähäisesti liikkumaan, jonka takia taas olen saanut pari lisäkiloa). Ei ole maailman tärkein asia, onko minua kaksi kiloa enemmän vai vähemmän. Eipä tuo ole kymmenestäkään kilosta kiinni. Minun painoni elää sen mukaan, miten itse elän. Tällä hetkellä elän siten, kuten pystyn.
Nilkkani ovat kirjaimellisesti tuusan nuuskana ja kun tuossa viime talvella ja keväällä olin miltei puolisen vuotta pyörätuolissa, löysin uuden näkökulman elämääni. Eikä se suinkaan ollut terveys. Se, että on niin kipeä, ettei voi peittoaan yöllä jaloillaan nostaa ilman, että kipu nostattaa kyyneleet silmiin, ei tehnyt minusta yhtään sen onnellisempaa tai vähemmän onnellisempaa ihmistä, kuin olin aikaisemmin ollut. Itseasiassa se, että tajusin, että voi olla onnellinen vaikka sängynpohjalla, sai minut huomaamaan, että itseasiassa asiat ovat melko hyvin. Minä olen vahva ihminen, selviän mistä tahansa. Minä kykenen löytämään onnen muualta.
Kaipa joitakin asiota voi nähdä vasta, kun on menettänyt jotakin. Kun menettää terveyden, jota on pitänyt itsestäänselvyytenä, huomaa, että vaikkei terveys enää olekaan itsestäänselvyys, voi silti olla onnellinen.
Se, mitä onni kullekin merkitsee. Se on aivan toinen asia.
” Jos kaksi ihmisyksilöä eivät luonnollisesti ole kykeneväisiä hankkimaan lasta keskenään, onko kannattavaa, että he ryhtyvät tähän ns. kaikin keinoin? Minkälaiset ongelmat siirrämme tällä tavalla tuleville sukupolville, vai siirrämmekö? Onko mahdollista, että omat lapsemme ovat perineet meiltä jotakin geneettistä, joka aiheuttaa saman ongelman heille?”
VastaaPoistaTämän takia ajattelen, että adoptio olisi aina parempi vaihtoehto kuin hedelmöityshoidot, joissa miehen spermasta etsitään yksi ainokainen jotenkuten toimiva siittiö tuhansien toimimattomien joukosta tai muuta vastaavaa. Mitä väliä sillä on, ettei lapsi ole aivan ”oma”? Tästä aiheesta olen muuten kerran tai kaksi tai useammankin keskustellut oman äitini kanssa. Vaikka toisen suulla ei ole hyvä puhua, haluan kuitenkin tuoda hänenkin poikkeavan näkökulmansa asiaan esille.
Omalla äidilläni on melko jyrkähkö mielipide/ tunnekokemus lapsista, jota itse en siis allekirjoita. Hän ei oikeastaan pidä muista lapsista kuin omistaan. Voi, kyllä hän lapsiensa kavereista pitää, mutta anonyymit randomit lapset eivät oikeastaan kiinnosta häntä niin hirveästi. Edelleenkin korostan, kyllä he häntä ihmisinä kiinnostavat, kyllä hän vääränlaiseen kohteluun haluaa puuttua ja kyllä häntä harmittaa nälänhädän kurissa olevat lapset. Hän ei vain äitinä äidillisine hoivavietteineen ole kiinnostunut kuin omista, itse synnyttämistään lapsista. Nyt tuli sellainen kutina, että haluaisin ehkä tarkemmin vielä keskustella hänen kanssaan adoptio-kysymyksestä. Voisiko hän rinnastaa adoptoidun lapsen synnyttämäänsä lapseen? Epäilen tähän astisten keskustelujen perusteella, joissa oman perimän ja synnyttämisen kokemuksen tärkeys ovat korostuneet.
Itse tunnen eroavani varsin suuresti tämän suhteen äidistäni, mikä onkin äidissäni herättänyt silloin tällöin hyväntahtoista ihmetystä. Itselleni herää ”hoivavietti”/vauvakuume jo pienen lapsen näkemisestä tai edes lapsista keskusteltaessa (minkä vuoksi lähihoitajakoulun ensimmäinen vuosi tulee kokonaisuudessaan olemaan minulle yhtä ”tuskaa”). En kuitenkaan ole yhtään varma, aionko tosiaan joskus lapsia yrittää hankkia. Vaikka haluaisin ja pystyisin hankkimaan oman eksoottisen eläintarhan, se ei vielä tarkoita, että osaisin, pystyisin tai viitsisin loppujen lopuksi sitä hoitamaan vuosikausia. Pidän päätöstä ja sen pohtimista varsin vaikeana, mutta tärkeänä, koska kun lapsen on hankkinut, lapsi vaikuttaa koko loppuelämään – vielä senkin jälkeen, kun lapsi on täysikäinen. En halua, että hankkisin puolihuolimattomasti lapsen ja päätyisin katkeroitumaan itselleni siitä, että ”valitsin väärin”, vain koska en katsonut asiaa tarpeeksi monesta näkökulmasta. Äidilleni vastaus lastenhankintaa on aina ollut selvä: hän haluaa olla äiti. Itse en ole asiasta niin varma ja pystyn hyvinkin kuvitella olevani onnellisesti äiditön koko loppuelämäni.
Onneksi lastenhankintaa voin vielä miettiä vuosia eikä vastauksen tarvitse olla valmis heti ja nyt. Voin vielä miettiä, haluanko perheen lapsineen vai en. Jotenkin vain omalla kohdallani näkee äidin vaikutuksen, koska hän hankki esikoisensa eli minut jo 21-vuotiaana. Olen aina ollut iloinen siitä, että äitini on nuorempi (ja elää pidempään?) kuin monien. Hänen myötään vain on tullut sellainen tunne, että pitäisi pian päättää (olen seitsemäntoistavuotias siis), haluanko lapsia vai en, koska muuten ”olisi liian myöhäistä”. Tosiasiahan kuitenkin on, että nainen voi vielä kolmikymppisenäkin hankkia ensimmäisen lapsensa, eikä suuria riskejä vielä edes ole. Olen yrittänyt opetella työntämään lastenhankintaa ajatuksissanikin hieman tuonnemmaksi, ja miettimään pikemminkin ”aikaisintaan 25-vuotiaana” kuin ”viimeistään 25-vuotiaana” – jälkimmäinen on ajattelutapa, jolla olen viimeiset seitsemäntoista vuotta ajatellut ;)
Toivottavasti en poikennut liikaa aiheesta, ajatukset vain poukkoilivat luontevasti hedelmöityshoidoista äidin kautta lastenhankkimisikään *blush*
~Sinikettu
Ja jatkuu, ei mahtunut kaikki teksti yhteen kommenttiin:
VastaaPoista” Vaikkei terveys enää olekaan itsestäänselvyys, voi silti olla onnellinen.”
Niinpä. Ja vaikka olisi kuinka terve (fyysisesti ja psyykkisesti), ei välttämättä ole onnellinen. ”Terveys = Onnellisuus” ei oikein pidä paikkaansa. Silti terve ruumis ja mieli ovat mukava lisä onnellisuuteen. Onnellisuuden tavoittelun pitäisi olla mielestäni yhteiskunnassamme jopa suotavampaa, niin, että se nähtäisiin rahan, vallan tai terveyden tavoittelua tärkeämpänä. Jollekin onnellisuuteen kuuluu vahvemmin kuin toiselle myös terveydestä huolehtiminen, toiselle kuuluu vahvemmin sosiaaliset suhteet, itsensä kehittäminen tai kokemukset/ elämykset/ nautinnot (bilettäminen, extreme-harrastukset, taide, matkustelu).
Ah, ja lihavuus ja siitä syyllistäminen. Olen nähnyt joitakin ulkomaalaisia TV-mainoksia (taisi olla BBC:n mainoskooste maailmalta?), joissa lihavia ihmisiä on suoraan osoitettu sormella ja halveksittu – mainoksen muodossa. Uskon ja toivon, että Suomessa samanlainen meno ei menisi läpi, vaikka syyllistämistä näkeekin hieman piilossa lehtien sadoissa dieettiaiheisissa artikkeleissa ynnä muualla. On hyvä, että ihmisille on tarjolla tietoa ruokavalioista, ravinnosta ja laihduttamisestakin, mutta syyllistämistä en itsekään niele kakistelematta. Apua ja tukea pitää tarjota sitä pyydettäessä, mutta pätemisen tai nujertamisen halusta mihinkään asiaan ei pidä puuttua, ei myöskään toisten ihmisten painoon.
~Sinikettu
Heips!
VastaaPoistaEthän sinä nyt niin kamalasti aiheesta poikennut ja adoptiota minäkin usein pyörittelen päässäni ihan vain noin ajatuksena. Mun tulevaisuus kun on sillä tavalla avoin, että voin kuvitella joutuvani kahdenlaisiin tilanteisiin: joko niihin, jossa biologinen lapsi on mahdollinen tai niihin, jossa se ei missään tapauksessa ole mahdollinen yhdessä kumppanin kanssa (tai no okei, pakko geenitekniikka lukeneena kertoa, että nykytekniikan keinoin biologisen lapsen teettäminen kahden naisenkin välillä olisi itseasiassa mahdollista, niin kuin olisi ihmisen kloonaaminenkin).
Adoptio on tosiaan aika suuri pointti koko lapsikeskustelussa ja mulle se numero yksi, jos ikinä syystä tai toisesta jäisin ilman biologista lasta ja kuitenkin lapsen haluaisin.
Seuraava teksti käsitteleekin sitten enemmän sitä, haluaisinko vai enkö haluaisi... :) Inspispäivä, näet.