Tavoitteista ja päämääristä

Kun katson tulevaisuutta, joudun väistämättäkin myöntämään, että olen sokea. Osaan ennakoida, mitä tulee tapahtumaan muutaman viikon tai kenties parin kuukauden sisällä. Osaan kertoa, että jatkan opiskeluitani ja asetan tavoitteita niiden päämäärien saavuttamiseksi, jotka olen itselleni asettanut. En kuitenkaan osaa sanoa, mitä tapahtuu, kun kuluu vuosi tai kaksi. Missä minä olen ja minne olen matkalla.

Onko elämällä päämäärää? - kysyn itseltäni. Onko olemassa selvää suuntaa, johon olen kulkemassa. Onko edessäni selkeä polku, jota matkaan. Vai matkaanko vain muuten vain, kuljen sinne, minne nokkani vie.

Juuri tällä hetkellä päämäärien ja tavoitteiden ajatteleminen pitemmällä aikavälillä tuntuu hyvin. hyvin hankalalta. En tiedä, mitä teen, kun olen lukioni käynyt, en tiedä, minne haen opiskelemaan. Yritän arvioida itseäni realistisesti, miettiä, mihin minusta on. Joudun myöntämään, että vaikka minuun joskus kylvettiin intoa siihen, että minusta on mihin tahansa, olen luopumassa tästä innosta. Me ihmiset olemme erilaisia, meillä on erilainen tapa ajatella ja erilainen kapasiteetti noille ajatuksille. Minä en ole mikään sellainen ruudinkeksijä, joka seuraavaksi lähtisi ydinfyysikoksi. Tällaiset mahdollisuudet ovat minulta suljettuja; kenties pystyisin hallitsemaan kaiken tiedon, jonka ammattia varten tarvitsisin, mutta sen hallitsemiseksi joutuisin luopumaan muusta elämästäni. Liika työ tuottaisi minulle liian suuren stressin ja loppujen lopuksi burn outin. Ja päädyttäisiin siihen, että en minä kuitenkaan pystyisi saavuttamaan päämäärääni.

Mihin minä siis pystyn? Katson itseäni ja tuijotan päivä päivältä enemmän koetuloksiani lukion jaksotodistuksesta. Mihin minusta on, mihin rahkeeni riittävät? Totean, että joo, enpä taida tietää. Numeroni kyllä lupailevat ihan hyvää, mutta oma mieli ei anna periksi. Katson opettajaa. Hän selittää jotakin, joka on aivan tajuntani ulkopuolella. Mietin, pystyisinkö tekemään tulevaisuudessa töitä tällaisen asian tiimoilta. Totean, että ehkä minun on jälleen kerran aika miettiä kaikki uudestaan.

Joskus me kaikki kohtaamme tilanteen, jossa omat halut ja toivomukset on asetettava rajoihin. On mietittävä, mihin oikeasti kykenee. Minä olen siinä tilanteessa.

Koitan asettaa itselleni päämääriä, koitan laittaa itseni tekemään sellaisia asioita, jotka tuntuvat mahdollisilta juuri nyt. Koitan tavoitella tiettyjä arvosanoja ja koitan valmistautua vuoden päästä oleviin kirjoituksiin. Koitan myös pitää järkeni kasassa - on tärkeää olla muutakin elämää, kuin nuo tulevan työuran ja opiskelupaikan päämäärät ja tavoitteet. Elän tasapainossa, tai ainakin uskon, että voin sanoa niin. Silti ei ole helppoa.

Minkälaisia tavoitteita ja päämääriä minun kannattaisi antaa itselleni?

Kysymykset, jotka ovat liian vaikeita vastattavaksi, jäävätkin vastaamatta. Loppujen lopuksi minun on hyväksyttävä, etten ole valmis ja etten ymmärrä. On huojentavaa tajuta, että vaikka etsisin kuinka, ei minulla ole kaikkeen vastausta. Olen ihminen ja saan olla ihminen. Annan itselleni luvan olla se, joka olen ja rentoudun. Miksi huolestuisin tulevasta, kun minulla on tämäkin päivä elettävänäni?

Alan luottaa elämään, joka kuljettaa. Teen parhaani tässä ja nyt, ja nautin. Olen minä. Olen onnellinen. Kaipaanko muuta?

En minä kaipaa kaikkeen vastausta ja vaikka kaipaisinkin, voin olla onnellinen sellaisena: kaipaavana. Ei minun tarvitse olla täysi tullakseni onnelliseksi. Onnellisuuden voi rakentaa pienistäkin asioista.